Kimpoilen kohti aihetta ja sen vierestä, vähän sieltä ja
täältä. Hämmentelen hämmentävää soppaa tai jotain sinnepäin. Mieltä kutkuttava
lähtöpiste voisi olla sohaisu yksinkertaisuuden hahmottamiseen. Yksinkertainen
on suomenkielessä kohtalaisen hauska sanaduo (joo, tosi hauska), sillä
oikeastaan se itsessään selittää itsensä sanamääreiden rajoissa; yksi, mutta
kuvainnollisesti. Kuvainnollinen yksi viittaa mielestäni helppoon hahmotettavuuteen
ja tiiviiseen konseptiin, joka sisällyttää kaiken aihepiirille olennaisen
sisäänsä – punaisen langan voisi sanoa olevan erittäin helposti
hahmotettavissa. Jotkut jopa väittävät, että koko universumi on osa yhtä
kokonaisuutta ja näin ollen ytimeltään yksinkertainen (muun muassa
alkuräjähdysteorian viittaukset kaiken energian tiivistymisestä
yhdeksi pisteeksi, lukemattomat jumalakäsitykset, vuorovaikutuskäsitykset ja
tieteelliset teoriat).
Kautta historiamme tapahtunut kiihtyvä tietomäärän
tuplaantuminen (”the jumping jesus phenomenon”, jos kiinnostaa lisää) on
mielenkiintoinen teoria, minkä mukaisesti nykypäivän tietomäärä tuplaantuu jo
liki käsittämättömällä tahdilla. Mitä se siis merkitsee?
Todellisuusrakennelmiemme monimutkaistumista ja tulemista vaikeammin
ennustettaviksi, melko todennäköisesti. Ihmiskunnan viimeiset muutama tuhatta vuotta ovat siis olleet
suurelta osin eksponentiaalisesti kiihtyvää ”oodia monimutkaisuudelle”; jonkinlaiselle
tieteen, teknologian ja informaatiotulvan (monimutkaiset talousjärjestelmät
saakoot erityismaininnan) voittokululle. Mikään siitä ei kuitenkaan olisi ollut
mahdollista ilman yksinkertaisia ytimiä – olivat ne sitten miten itsestäänselvyyksinä
sivuutettuja tai omaksuttuja tahansa. Niissä lepää ihmiskunnan toivo ja on itse asiassa aina
levännyt (vaikkakin olisi syytä ajatella muutakin kuin ihmiskuntaa).
”Oodi ehdollistumille”, kyllä-ei-logiikka, rakentaa toki
staattisia turvarakenteita, mutta samalla kahlitsee mieltä aika tavalla; "ehkä" saattaa unohtua. Yksinkertaiset
ytimet on hoksattu jo kauan sitten, mitä todennäköisimmin ihmisen alkuhetkistä
saakka, jopa sitä edeltäneistä ajoista lähtien. Niitä voisikin pitää ensisijaisina
kiintopisteinä, tiedon ja vallan janoisen kaikkialle rönsyilevän kyllä-ei-logiikan ja sen (kenties)
ruokkiman välinpitämättömyyden sijaan. Soppakulho ei kuitenkaan ole pohjaton, olisikin syytä kyseenalaistaa se aika ajoin.
Mielestäni ihmiskunnalla on optimistisesti (jopa realistisesti) katsoen muutamia hyviä
ääripääihanteita, nostan nyt esiin kolme: yksinkertaista eloa yksinkertaisin
arvoin, monimutkaista eloa yksinkertaisin arvoin tai monimutkaista ja
yksinkertaista eloa yksinkertaisin arvoin.
Vuosituhansia lukuisat viisaudestaan tunnetuiksi tulleet henkilöt,
eri uskonnot ja ajan hiekkaan hautautuneet ihmiset ovat oivaltaneet samoja simppeleitä konsepteja;
niitä ovat muun muassa myötätunto, välittäminen, anteeksianto, rauha,
varoittavat ohjeistukset tappamisesta, varastamisesta, ahnehtimisesta, valehtelemisesta ja
väkivallasta, hyväksyntä, tasa-arvo, läsnäolo, ystävällisyys ja rakkaus. Ympäri maailman ja läpi
vuosituhansien puskee pintaan hyvin samankaltaisia
yksinkertaisuuksia. Tarvitseeko niistä siis edes mainita, naurettavan simppeliä? Sodilla, sorrolla, konflikteilla ja kirjavalla pahoinvoinnilla maustettu historia puhukoon puolestaan, vaikka paljon on onneksi kantapään kautta opittukin ja opitaan jatkuvasti.
Kaiken kuuluisi lähteä kollektiivisesta perustarpeiden
takaamisesta: happea, vettä, ruokaa, riittävästi suojaa ja lepoa sekä
turvallisuuden tunnetta. On miltei tragikoomista kuinka moni kärsii yhden
tai useamman perustarpeen puutteesta, mutta sitä saa mitä kollektiivisesti tilaa
(tai tällä hetkellä pikemminkin mitä pieni vaikutusvaltainen vähemmistö
tilaa enemmistön myötäillessä?). Ja vaikka perustarpeet olisivatkin täytetty, kirjavaa pahoinvointia ilmenee silti. Optimistisesti näkisin, että nykyhetki osoittaa paljon valon
pilkahduksia tulevaakin silmällä pitäen. Jos nimittäin ajattelisin päinvastoin,
sekin tekisi maailmasta juuri hyppysellisen verran päinvastaisemman. Uskoo
ken tahtoo, mutta uskolla on merkitystä hetkestä toiseen.
Yksinkertaisten arvojen merkitys korostui
suuresti lapsuudessa. Varttuessa tai "aikuistuessa" ne himmenivät jonkinlaisiksi itsestäänselvyyksiksi, joskaan
eivät onneksi kadonneetkaan. Mutta heti kun niiden arvo alkoi palata edes osittain takaisin
kaiken (eli ns. oman todellisuustunnelini) keskiöön, se äimistytti ja loi
vahvemman pohjan itsevarmuudelle, kuin mikään muu kuvitelma – jännää. Tämä on
tosin vain omaa lusikointia, joka kannattaa kyseenalaistaa samoin kuin koko soppa.
