Tiedon paikka?

Tieto, tietämys, sillä on iso rooli ihmiselle. Lienee kai turvallinen yleistys, mutta sittenkin normina kyseenalainen? Kollektiivinen tietoklöntti on vaikuttavan suuri, vaikkakin yksittäinen yksilö tuskin pääsee raapaisemaan edes pintaa, onhan tiedon luonne ollut jopa eksponentiaalisesti tuplaantuva. 

Mitä voisi pitää tiedon paikkana, niin typerältä kuin sen pohtiminen voikaan vaikuttaa, heh. Tiedolla on ollut monia merkityksiä ihmiskunnan historiassa ja se on herätellyt monenlaisia tulevaisuuden visioita, itsensä päälle kasaten. Tosin välillä se toiminta on harpponut "dynaamisesti", useimmiten täysin vailla menneen kahleita. Tämän hetken tietovaltikkaa pitelee eittämättä tiede, ainakin niin annetaan ymmärtää. "Tiede" on raaka yleistys, mutta olkoon. Tieto toki ylläpitää myös koko talousjärjestelmäämme, nyt kun itsensä korkeampiarvoisuuden illuusion ylläpidosta, mukamas (valtikka-metafora), tuli puhe. Mutta mikä on tuon tietopiirin totuudellinen paikka todellisuudessamme?

 Seuraavassa pätkä dialogia teoksesta Elämän kokonaisuus (The Wholeness of Life):

Jiddu Krishnamurti: "Sanoisitteko siis, että tietäminen - tietää - on menneisyyttä?"
David Bohm: "Kyllä, tarkoitan, että se, mitä tiedämme, on menneisyyttä."
Krishnamurti: "Tieto on menneisyyttä."
Bohm: "Vaara piilee siinä, että sanomme tietoa nykyisyydeksi."
K: "Juuri siitä on kysymys."
B: "Toisin sanoen, jos sanoisimme menneisyyttä menneisyydeksi, arvelisitteko, ettei osittumaa tarvittaisi?"
K: "Mitä tarkoitatte?"
B: "Jos sanoisimme, jos tunnistaisimme ja tunnustaisimme menneisyyden menneisyydeksi, siis menneeksi, ja niin ollen tietomme olisi menneisyyttä, se ei panisi alulle osittumista."
K: "Aivan oikein."
B: "Mutta jos sanomme, että se, mitä tiedämme, on juuri nyt läsnäolevaa, panemme alulle osittumisen."
K: "Aivan oikein."
B: "Koska tyrkytämme tuon osittaisen tiedon kokonaisuudelle."
K: "Sanoisitteko että, että tieto on osittamistekijä? Tämä on melkoinen pala nielaistavaksi!"
B: "Lisäksi on paljon muita tekijöitä."
K: "Aivan niin, mutta tuo saattaa olla ainoa tekijä!"
B: "Mielestäni meidän pitäisi katsoa asiaa siltä kannalta, että ihmiset toivovat tiedon avulla voittavansa osittumisen."
K: "Tietenkin."
B: "Siis voivansa luoda tietosysteemin, joka yhdistää kaiken."
K: "Eikö tuo ole osittumisen päätekijöitä, ehkäpä ainoa tekijä?"

...

B: "Eikö meidän olisi parempi sanoa, että koko tietoa koskeva sekaannus johtuu osittumisesta?"
K: "Taannoin puhuimme tuosta - taito on asioiden panemista oikeille paikoilleen. Panen siis tiedon oikealle paikalleen."
B: "Niin, ettei se aiheuta meissä hämmennystä."
K: "Tietenkin."

"Iso B" ja "iso K" viittasivat ilmiselvästi, että tieto saattaisi olla hämmennystekijä nykymuodossaan, erityisesti kun sillä on vaikutusvaltaa psykologisesti: ehkä eräänlainen osittuma, joka yrittää pyrkiä kokonaiseksi tai mieltää itsensä "kokonaisena toimijana". Se on valtava paradoksi. Tieto on eittämättä kätevä työkalu, mutta onko se tällä hetkellä oikealla paikalla. Oikealla paikalla viitataan eräänlaiseen vastakohdattomaan oikeaan, luonnolliseen. Tieto on illuusio, kun se mieltää itsensä kokonaisuudeksi, sillä sen juuri on todellisuuden osittaminen. Tällaiseen johtopäätökseen voisi tulla, vaikkei sen missään nimessä tarvitsisi olla niin. Tieto on myös ajatuksen polttoaine, onko ajatus erillään ajattelijasta?  Ajattelu voisi olla ajatuksesta, siis tiedosta, vapaata tiedon utilisointia? Vallitseva yleiskäsitys ajattelusta sekoittuu lähes täysin ajatuksen, siis mennen pohjalta toimimiseen; menneellä perusteluun, "ajatusrefleksijärjestelmän" hienosäätöön tai tyhjäkäyntiin. Toimien osittumasta sekä luodun eheyden hienoista visioista käsin ja niin poispäin. Kenties tai kenties ei.

 Kokonaistoiminta, "eheä toiminta" tai luonnollinen toiminta, on tiedosta vapaata tajunnanvirtaa, todellisinta "hetkessä ja todellisuudessa elämistä". Ei mitään valaistushömppää, vaan yksinkertaista avointa ja vapaata toimintaa, vailla tarpeetonta konfliktia. Vapaata vuorovaikutusta, voisi olla toinen tiivistemuoto. Tieto on mennyttä, heräteltyä osittumaa, peliä jota ei tarvinne ottaa liian vakavasti. Se ei tarkoita tiedotonta aivokuolemaa, vaan tiedosta vapaata, tietoa työkaluna utilisoivaa älyä, joka on muuta kuin tietämykseen pohjautuva tekoäly? Esimerkiksi Da Vincin ja Einsteinin voisi väittää toimineen melko laajaltikin tuolta pohjalta, ehkä. Kun tietomekanismi näkee oma toimintansa kauttaaltaan, se lakkaa olemasta pelkkä mekanismi, ehkäpä se astuu silloin avarampaan kenttään. Millainen todellisuus tuollaisesta kollektiivisesta toiminnasta "kukkisikaan"?

Vielä jatkoa samasta dialogista:

Krishnamurti: "...mutta kun tietoa käytetään psykologisesti..."
Bohm: "Niiden välinen ero olisi nähtävä selkeämmin. Auto sinänsä on nähdäkseni osa, rajoittunut osa, jota voidaan käsitellä tiedon avulla."
K: "Se on elämän rajoittunut osa."
B: "Elämän osa, kyllä. Kun sanon 'olen se-ja-se', tarkoitan koko itseäni, ja niin ollen sovellan osaa kokonaisuuteen. Yritän osan avulla ymmärtää kokonaisuutta."
K: "Kun tieto olettaa ymmärtävänsä kokonaisuuden..."
B: "Mutta se on usein tavattoman ovela, koska en aivan avoimesti jankuta, että ymmärrän kokonaisuuden, ja kuitenkin tuo ajatus sisältyy siihen peitetysti, kun sanon, että koko minä on tällainen."
K: "Aivan, aivan."
B: "Siihen sisältyy olennaisesti, että kokonaisuus on tällainen. Koko minä, koko elämä, koko maailma." 

... 

B: "Jos puhun sinusta, en saisi sanoa, että tiedän kaiken, koska et ole koneen tavoin rajoittunut osa. Kone on jokseenkin rajoittunut, ja voit tietää siitä kaiken tarpeellisen. Joskushan se hajoaa."
K: "Niin juuri."
B: "Mutta kun kysymyksessä on toinen ihminen, et voi todellakaan tuntea häntä. Mennyt kokemus ei paljasta sinulle olennaisinta."

Ehkeipä tieto sittenkään ole niin oleellista, vaan se miten osaamme nähdä sen olemuksen ja vuorovaikuttaa toinen toisiimme siltä avoimelta pohjalta. Tiedon luoma on tiedolla hahmotettavissa. Mikä ei ole tiedon tai esimerkiksi tieteen teorioiden todentama (tiedon, ajatuksen, "ajan tuolla puolen oleva"), ei voi olla tiedolla, osittumalla kokonaisuudeksi puristettavissa. Ehkä olisi paremminkin niin, että jokin sanaton yksinkertaisuus on kokonaisuus, tieto on tuon kokonaisuuden osa, mutta kaukana sen "ajattomasta viisaudesta", paitsi jos näkee paikkansa. 

Ehkä.

 

Kotona

Sumu hellästi hellii,

keskelleen leikkikentän.

Hämmennys ihmettä itkee,

takaa ikkunan.

Koti astuu ulos,

täyttyen itsestään.

Lävistäjä

Tummuu taivas,

hiipuuko valonsäde?

Pilvet ne vain sakenevat,
kaiken lisäksi pyörimme.

Luomus hartauden,

harrastus valikoivan;

hauraan vauraan.

Harvojen harraste,

epätasainen kaste;

kuin hetkessä poissa.

Kaikkeuden lävistäjä,

pientareen lipojan;
sulka pyyhkijän selvän teki.

Kaalimaa

Monien mutkistama,

valintojen tuo kaalimaa.

Toukkia mustassa mullassa,

kaaliansa hakemassa, 

osa nakertamassa.

Oleminen

Ihminen perustaa itsensä identiteettiin ja tuo identiteettiyksilö toimii todellisuuden filtterinä. Se mitä olemme paljastaa itsensä koko ajan, olkootkin se vaikka vain todellisuustunnelimme vesseli. Konteksti luo yhteyden, identiteetin. Olemustamme ei tarvitse etsiä, sillä silloinhan jokin olisi aina hukassa. Sitä ei myöskään tarvitse löytää, sillä se ei ole piilossa (eikä hukassa).

Emme todellakaan ole koskaan valmiita, emmekä liioin melkein jotakin, vaikka niin laajalti on tietämyksen tuoma tuntu. Olemme paloja jostakin, voidaan sanoa, mutta tuo jokin ei ole mielikuvarakenne. Tuo jokin on kaikki. On luonnotonta pohjata palapelimme palat tietämyksen kenttään, vaikka se kuinka itseään laajentelisi ja monimutkaistelisi.

Luonnollista on olla, mitä olemisemme meille paljastaa, eikä lyödä vakavissaan tikkua ristiin minkään sellaisen takia, mitä emme ole tai saisi olla. Tekemisen ei ainakaan ole eheäluontoista toimia olemassa olevan vastustelu juurenaan. Ei ole siiskään olemiselle otollista, että vastustamme tuota vakavissaan tapahtuvaa tikun ristiin lyömistä, vaan sen sijaan antaisimme olemisemme paljastua ajattoman kiintopisteen kautta, yksinkertaisen vuorovaikutteisesti ja avoimen uusiutumisalttiisti, ikään kuin omalla painollaan ohjautuen.

Ehkä.

Kahlevalheet

Monipuolinen ositus tarjoutuu,

itsestään selvää hukka perii.

Vastakohtiaan se valelee, 

kun työskentelee ja laulelee.

Valheen antaa päälle maan,

totiset erot kahleenaan.

Tosi vailla kahleita,

itsestään on selvä.

Heittäytyminen syrjään lie,
vie hämmennyksen hyrrään.

Todellisuus on tässä,

sekö muka uhattuna elämässä?

Ei huolta yksinkertainen,
kahle paperinen on.

Hämmennys

Tämä on ehkä tähän mennessä henkilökohtaisin kirjoitus blogissa. Blogin tekstit ovat enemmän ja vähemmän käsitelleet ääripäitä hipovia kyseenalaistuksia, joiden hämmentävyyspotentiaali voi olla hyvinkin suuri. Tuomo on kokenut sen erittäin konkreettisesti itsekin. Kirjoitin itsestäni kolmannessa persoonassa, eikö olekin hämmentävää?

Vitsit sikseen. Luin juuri äskettäin erittäin osuvan ja uppoavan pätkän hämmentävyydestä. Se sai havaitsemaan jotakin, jonka olin näemmä hukannut tai jolle olin sokeutunut. Kun joitakin vuosia sitten alkoi miedosti maaninen tutkiskelu elämän tarkoituksen ja muun filosofisen jargonin ympärillä, oli se aluksi erittäin euforista ja avartavaa, energisoivaa. Nyttemmin tosin oli alkanut tulla jokin sivumaku, kuin oire jostakin. Jatkuvasti olen kokenut (ainakin sanallisesti), että tutkiskelun voisi jättää vähemmälle ja vain toimia; vain elää, mutta se ei ole pelkästään huojentanut. Olen pyöritellyt tekstejä, joissa puhutaan joksikin tulemisesta vapautumisesta, ehdottomasta rakkaudesta ja psykologisesta ajattomuudesta. Siitäkin huolimatta viime kuukaudet ovat olleet eräänlaista psykologista myllerrystä, osin vellovaa apatiaa ja tunnekuohua, osin obsessiivista uppoutumista milloin mihinkin, muun muassa menneiltä vuosilta paluunsa tehneisiin ajanvietteisiin, sekä ihmissuhdekoukeroita. Ehkei mitään erityisen rajua ja raadollista, jopa ajoittain perin mukavaa ja antoisaa, mutta kuitenkin.

Tänä kyseisenä päivänä istuin parisen tuntia rantakalliolla kaislikon ympäröimänä yksin ja luin. Oli tyyntä, aurinkoista ja hiljaista. Kaislikossa suhisi. On tavallaan hölmöä eritellä tapahtumia ja nostella esiin hetkiä ylitse muiden, siltikin jokin tuolla kalliolla kirkastui, juuri suhteessa edellä mainitsemaani hämmennykseen. Siteeraan seuraavaksi pätkiä tuolloin lukemastani ja jatkan pyörittelyä.

"Asia on siten, että mitä hyvänsä hämmentynyt mieli etsii ja löytää, sekin on väistämättä hämmentynyttä, sen johtajat, sen gurut, sen päämäärät heijastavat sen omaa hämmennystä. Eikö asianlaita ole näin?"

"Luulemme olevamme kovin älykkäitä, kovin kykeneviä ratkaisemaan inhimillisiä ongelmia. Useimmat ihmiset pelkäävät tunnustaa itselleen sitä tosiasiaa, että he ovat hämmentyneitä, sillä silloin heidän olisi myönnettävä oma täydellinen vararikkonsa, oma häviönsä - mikä merkitsisi joko epätoivoisuutta tai nöyryyttä. Epätoivo johtaa katkeruuteen, kyynisyyteen ja groteskeihin filosofioihin; mutta jos kysymyksessä on tosi nöyryys, silloin voimme todella alkaa etsiä ja ymmärtää."

"Milloin valitsette? Vain hämmentyneenä, kun ette ole aivan 'varma'. Kun olemme selkeitä, emme valitse."

"Kun mieli on hämmennyksentilassa, ei elämän tarkoituksen etsimisellä ja tarkoitusperien valikoimisella ole mitään merkitystä, eihän?"

"Te valikoitte; ja kuten totesimme, valinta syntyy hämmennyksestä. Koska olitte hämmentyneitä, halusitte olla varmoja; ja mieli, joka yrittää olla varma kun se on hämmentynyt, vain ravitsee hämmennystä, eikö niin? Sisäiseen hämmennykseen lisätty varmuus vain vahvistaa hämmennystä."

- Jiddu Krishnamurti (Uuteen ulottuvaisuuteen)

Sitten vielä jokunen kärkkäämpi kohta samasta pätkästä:

"Mutta kun mitätön mieli ajattelee, että jokin sen osa ei ole mitätön, se vain vahvistaa omaa mitättömyyttään. Väittäessään, että on olemassa Atman, korkeampi itseys tai muu sellainen, hämmentynyt ja asiaa tuntematon mieli on yhä kahlittuna omaan hämmentyneeseen ajatukseensa, joka pohjautuu suurimmaksi osaksi traditioon, siihen mitä toiset ovat opettaneet."

"Mutta millä tavoin mitätön, hämmentynyt mielemme suhtautuu elämään? Se on tärkeätä, ei elämän kuvaileminen. Kaikki kysymykset ja vastaukset ovat riippuvaisia suhtautumisestamme elämään."

"Tosiasiallisesti te olette erottanut itsenne elämästä, eikö niin? Ette sano, >>olen koko elämä>>, ja pysy hiljaa; haluatte  muuttaa tätä ja kehittää tuota, haluatte torjua ja pitää kiinni. Te, tarkkailija, jatkutte liikkumattomana, pysyvänä keskuksena tässä valtavassa liikunnossa, ja niinpä olette takertunut ristiriitaan, suruun. Millä tavoin nyt te, erillinen, suhtaudutte kokonaisuuteen? Millä tavoin lähestytte tätä äärettömyyttä, maan ja taivaitten kauneutta?

"Mitä pyydämme, sitä saamme. Elämämme on mitätöntä, kituliasta, aivan pinnallista ja rutiiniin kahlehdittua; ja vähäpätöisen mielen jumalat ovat yhtä typeriä kuin niiden aikaansaaja. Elimmepä palatsissa tai pienessä kylässä, olimmepa toimistoapulaisia tai mahtimiehiä, tosiasia joka tapauksessa on, että mielemme on mitätön, rajoittunut, kunnianhimoinen, kateellinen; ja sellaisen mielen turvin haluaisimme oivaltaa onko Jumalaa, mitä totuus on, minkälainen on täydellinen hallitus, ja etsimme vastausta lukemattomiin päähämme pälkähtäviin kysymyksiin."

"Juuri mitätön mieli yrittää, ponnistelee, etsii ihanteita ja järjestelmiä, kehittää loputtomasti itseään hyveitä harjoittamalla. Hyve lakkaa olemasta hyveellistä kun sitä harjoitetaan."

"Kun mitätön mieli haluaa tietää mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, se tulee löytämään oman mitättömän vastauksensa. Teidän on kuoltava kaikelle tunnetulle, jotta tuntematon voisi olla."

- Jiddu Krishnamurti (Uuteen ulottuvaisuuteen)

Yllä siteerattuihin sanoihin ei oikein keksi lisättävää. Pohdinkin siis vain jotain aihepiirin ympäriltä ennen kuin lopetan, heh. Mitä sitten pitäisi tehdä hämmentyneenä? Ei mitään. Kun mieli näkee oman hämmenyksensä, tuo tosiasia vaikuttaa. Hämmennyskierteen perusteellinen havaitseminen hälventää sen. Toimenpiteet hämmennyksestä käsin ovat lisähämmennystä; valintojen maailmassa tulisi valita ja tulla joksikin, olla jotakin; jatkuvaa sopan hämmennystä. Ei ole mitään hämmentävää. Hämmennys sorsii ihmiskunnan mieletöntä potentiaalia.

Asioiden tutkailu johtaa helposti hämmennykseen, maailma kun on kohtalaisen hämmentävä. Mukautuminen ja passivoituminen hämmennyksen huntuun voi peittää peittoonsa. Rajat ovat itseasiassa jyrkät, mutta harvemmin niitä vasten pusketaan kun mieli pitää itsensä kiireisenä leikkikentällä, kamppailemassa vastakohtia vastaan vastakohdilla ja punomassa pysyvämpää tai kunniallisempaa jälkeä nimikokonaisuudelleen.

Joten, jos nyt on selvää että hämmennys ruokkii lisää samaa ilmiötä, ainakin sen riskit ovat suuret, kuinka sitten toimia? Toimia siten, ettei esitä tuota kysymystä, "kuinka toimia" ja vain toimia. Hämmennysverkostossa se voi olla haastavaa, ellei näe sitä juuri sellaisena kuin se on; hämmennyspeilien pelikenttä. Kun koko hämmentelyn näkee eräänlaisena isona vitsinä, ehkä siinä voi edelleen jotenkin toimia, vaikkei tuo kompleksi klönttimöntti itsessään toimisikaan?