Novelli: Aikamatkaaja

I. Astu sisään aikakoneeseen

Olen tehnyt matkan ajassa, usko tai älä. Pysähdyn vielä hetkeksi kertomaan mielettömästä matkastani. Se on uskomaton matka tähän, niin konkreettisesti kuin ilmaistavissa on. Viuhuva valonnopeus on suhteellista aikaan ja lopulta mahtipontisuudessaankin vain pintaraapaisu verrattuna siihen, mitä matka aikaan piti sisällään.

Tapahtumaketjun loppuvaiheet ovat ylittäneet pisteen, jonka jälkeen kyky muistinvaraiseen toimintaan on ollut... rajoittunutta. Kuten käy ilmi, tarvitsin kiinteitä todisteita dokumentoidakseni edes rippeet siitä mitä näin ja koin. Laadin siis matkani varrella muistiinpanot, joihin pohjaan tämän tarinan. Tarinalta se todellakin tuntuu. Aion tuhota muistioni heti kun saan siihen tehdyt merkinnät puretuksi. Nyt kerron, kuinka aika on ajaton.

II. Alku

 
Aikakonettakaan ei olisi ilman hetkeä, jolloin viimeisinkin ratas ja energiansiirtojohdin on saatettu toimintakuntoon, ja etevä päänero voi mahtipontisesti todeta olleensa riittävän etevä siirtämään idean todellisuuteen. Sanojemme puitteissa meillä on myös tavalliseksi luonnehdittava idea ihmisestä ja sen synnystä.

Syntymämme on siis yleisesti mielletty yksilöllinen alkupisteemme. Sovitetaan sitä seuranneet tapahtumat tavalliseen elämän kehykseen. Yksityiskohdat ovat turhia, tavallinen on mitä mainioin termi! Se viittaa yleiseen mielipiteeseen tavallisena mielletystä, mutta on myös merkittävissä määrin jokaisen persoonan suodattimen läpi virrannut käsitys. 

Minunkin alkutaival oli tavanomainen, kaikin tavoin. Siihen kätkeytyi tavattomia piirteitä, mutta ne konkretisoituivat toden teolla vasta paljon alkua myöhemmin. Aikamatkani alettua kätkössä olleet vivahteet ottivat todelliset muotonsa ja häkellyin. Miksi? Se selviää kohta.

Mieltäköön jokainen siis mielessään tavallisen polun syntymästä ja varttumisesta aikuisuuteen. Antakaa nostalgian kuljettaa teidät hetkiin mielenne sopukassa. Ainoa elävöittävä painosana on erillisyys; aivan kuten tähtiä täplittämässä yläpuolellamme kaareutuvaa yötaivasta tai mitättömän kokoisia hiekanjyviä vieretysten, aavan dyynimeren täytteinä. 

Tulevaa pohjustaen lisään mikstuuraan myös piilosäikeet; kätkössä olleet häkellyksen siemenet, joista mainitsin. Viekas vihjailu erillisyydestä on kantava teema näille tajunnan piiloutumille. Kuinka ne jaksoivatkaan muistutella siitä! Tämä on alku aikamatkalle.

III. Kuiske

 
Loputon virta kuiskauksia, kaikkien aistien poimittavissa: Minä olen... Kaikki on... Kaikki mikä on ollut, on... 

Tiedostamaton alkoi siirtää itseään tiedostetuksi ja sanattomat piilovivahteet puskivat tajunnan pintaan. Aikakone kiiti äärisiin sfääreihin, enkä erottanut kuin valoviivat. Olinpaikkani hämärtyi ja mikään ei ollut niin kuin ennen. Entinen, mennyt ei yksinkertaisesti ollut enää erillistetty, kuten tavallinen elämä saneli. Vanki ei ole sellissään, selli ammottaa tyhjyyttään... Mutta saanen kysyä, oliko selli edes olemassa?

Tavallinen alkoi väistyä kuiskeen tieltä, mutta itsekäs tavallinen yritti silti sinnikkäästi kasvaa kasvamistaan, puskien kuisketta alaspäin. Lapsuudessa kuiske oli kumman voimakas, kunnes tavallisuus hautasi sen syvälle mustuuden multaan. Mielikuvitus urautui. Kyseenalaistaminen kuitenkin iti, juurrutti vaivihkaa juuriaan ja verkostoitui. Aikamatkani pahaa-aavistamaton, kohtalokas törmäyskurssi, alkoi vaivihkaa taittaa suuntaansa. Voisiko sanallinen mitenkään pärjätä sanattomalle?

Sanattomien piilovivahteiden vyöry kävikin lopulta niin voimalliseksi, että erillisyyden turvasatama alkoi vavista perustuksiaan myöten. Tuntemattomista syvyyksistä kumpusi aallokko; ystävälliset hyökyaallot saapuivat. 

Kun turvasatama lopulta hautautui ikiveden syövereihin, täyttyi tietoisuuden kenttä kysymyksestä: onko aika todellista? Aika on yhtä kuin positiivinen ja negatiivinen, mennyt ja tuleva, todellisuus jonka vuorovaikutuksen voimasta toisiinsa kietoutuneita puolia koemme. Muutos tekee sen sanattoman pysyvyyden havaittavaksi. Ajan konkretisoituma on tietty ilmeinen piste...

IV. Todellisuus

 
Todellisuus pureutuu kaikkeen. Se kattaa kaiken, aivan kaiken; universumin yligalaktisista mittakaavoista mikrobiologian molekyylitasolle, syntymästä kuolemaan ja erillisyyden ilmentymästä toiseen. Se leikkaa viuhuten kaikkeuksien halki kuin äärettömän terävä miekka. Sen voimavarat ovat niin häikäisevät, ettei edes etevä pääneromme saa kiinni sen lopullisesta ideasta. Välittömästi, vailla taukoja, edustaen vain ja ainoastaan kaikkea: todellisuus on nykyhetki.

Tauot todellisuudessa ovat erillisyyden ilmentymiä, väärentymiä – aivan kuten suttuiset muistiinpanonikin. Hankkiuduin eroon kaikesta muusta; muistio ja lukemattomat listat ovat nyt ainoat ankkurini erillisyyden tavallisuuteen, maailmaan jonka joskus koin ainoaksi oikeaksi, vakavasti otettavaksi. Aikamatkani konkretisoituma häämöttää. Se on yhtymäkohta kaikelle ajalle, nykyhetken ajattomuus!

V. Irti

Muistiinpanot loppuvat pian, samoin viimeinen, ohut langan suortuva erillisyyden ankkuriköydestä. Irti päästämisen aika on käsillä, mutta matka ei suinkaan ole päätöksessään. Tästä hetkestä eteenpäin aikakoneella ei ole päätepistettä, ei edes kiitorataa jolta eksyä: on koittanut aika elää ajattomuutta.

Novelli: Saari, osa II

(edellinen osa löytyy tästä)

3.

Matias lusikoi luhalla omaa lempisäilykettään rosoreunaisesta purkista. Suosikki vaihtui sulavasti sitä mukaa, minkä purkkilaadun sisällöstä oli kulunut kauimmin. Tuore ruoka oli kortilla, muttei hän siitä liiemmin piitannut, askeettisiin oloihin totuttuaan (saaressa kaikki olosuhteet korostuivat). Lisäksi hän oli itse halunnut juuri tätä, joten siinä ei paljoa auttanut muu kuin syödä aamiaisensa mukisematta.

Täyttävän tuokion jälkeen oli aika tutkia myrskyn aikaansaannoksia. Matias nappasi mukaan tyylitellyn kaukoputkensa sekä leveä lierisen hamppuisen hellehattunsa, viskasi täyden juomaleilin olalleen ja lähti lampsimaan. Korsimajan vierustalle oli lennellyt useita katkenneita oksia ja muutama länsirinteen puista oli vääntynyt. Myös osa majan kattolehtisistä oli lennellyt yläpuolista rinnettä vasten.

- Pahus!

Matias koukkasi takaisin, kiipesi varoen puutikkaat ylös ja korjasi katon. Onneksi sisälle ei ollut tihkunut normaalia enempää vettä, hän pohti asetellessaan lopuksi pari lisäpuuta kattolehvuston päälle. Nyt hän voisi jatkaa tutkimuksiaan.

Merkeistä päätellen myrsky oli ollut keskivertoa kovempi, mutta kattavampi kuva muodostuisi vasta rantahietikolla. Korsimaja oli nimittäin tarkoin harkiten pystytetty saaren suojaisammalle puolelle, lounaiseen sisämaahan. Myrskyn iskevyys riippui suuresti tuulen suunnasta, joten rantaviivaa pitkin kaartamalla saisi paremman kuvan tilanteesta.

Majassa oli ilmiselvää Robinson Crusoe -henkisyyttä, mutta sen rakentamisessa oli vielä vähemmän sitä. Matias oli nimittäin ostanut rungon kehikon eräältä "Turvasataman" käsityöläiseltä. Luottoa toisten ammattitaitoon täytyi olla. Puretun rungon hän oli kuljettanut saarelle melomallaan lautalla ja tehnyt siihen tarvittavat lisäykset. Autenttisuudellakin oli rajansa, aivan kuten Matiaksen jääräpäisyydellä.

Rantahietikolle tepastellessaan hän äimistyi. Aukeama, jolla hän seisoi oli suhteellisen ennallaan, mutta kauempana, noin puolen kilometrin päässä aikaisemmin sijainnut lounainen naapurisaari oli poissa. Hän ei erottanut saaresta jälkeäkään edes kaukoputkella. Myrskyn oli täytynyt saada tuo aikaan, Matias tuumi.

Lounainen saareke oli ollut pikemminkin pieni merestä työntyvä hiekkasärkkä, jolle oli tosin kasvanut muutamia puita ja muuta aluskasvustoa. Tajuntaan juurtunut kuva lounaisesta naapurisaaresta oli kuitenkin poissa; totuus oli muuttunut. Vaikuttiko se suoranaisesti Matiaksen tilanteeseen? Ei, mutta pisti varmasti miettimään, mitä muuta öisen myrskyn jäljiltä vielä löytyisi.

Saaret eivät katoile noin vain, hän aprikoi. Seisoskeltuaan epämääräisen tovin paikoillaan, Matias havahtui toimettomuuteensa. Kaukoputki painui vikkelästi kasaan ja tiedusteluretki jatkui. Eteläinen lahdenpoukama olisi seuraavan vasemmalle kaartuvan niemekkeen takana. Niemekkeen kohdalla ranta kohosi aaltojen pieksämäksi vaaleaksi kallioksi. Matias alkoi kavuta tottuneesti sen laelle. Sieltä hän harppoi vielä muutaman askeleen tiheän rantapusikon halki, miettien josko poukamaan olisi rantautunut jotakin käyttökelpoista. Mikään ei olisi osannut valmistella häntä siihen mitä hän löytäisi, ei kerrassaan mikään.

Novelli: Saari, osa I

1.

Jokin oli hullusti. Tuuli katkoi puita ja ilmanpyörteet villitsivät meren, loihtien esiin mitä kammottavimpia vesipatsaita. Aallot pieksivät syvyyksistä kohoavia rantakallioita jossakin Tyynen valtameren saaristossa. Ärhäkkä myrsky, kuinka tavattoman tavallista, Matias tuumi kyyhöttäen korsimajansa nurkassa, yrittäen pakottautua uneen. Korsimaja sijaitsi visusti pusikon kätkössä, sisäsaaren suurimman kallion kupeessa. Ajatukset työntyivät kuitenkin itsepintaisina kotiseutunsa oudoksi linnuksi tituleeratun nuoren miehen tajuntaan. Takkuisen partansa kätköstä mies mutisi tyytymättömyyttään.

Myrskyn luonne oli tavanomainen; se riehuisi aikansa ja väistyisi paremman sään tieltä. Kyyhöttäjän mielessä viivähti tuttu ajatus: toivottavasti kukaan ei olisi merellä hukkumassa. Jotakin tavatonta myrsky kuitenkin jätti jälkeensä...

Itsepäinen myräkkä pauhasi oman aikansa ja saman teki Matiaksen mieli; se sammahti väistämättömän edessä. Tyyni hiljaisuus laskeutui kuin tyhjästä.



2.

Muhkuraisten saaripahasten rikkoma aava lähiulappa oli tasaantunut tyytyväiseen tyyneyteen. Vesi liplatti seesteisellä piittaamattomuudella. Jälkeäkään ei ollut havaittavissa edellisöisestä hirmumyrskystä, ei ainakaan ensisilmäyksellä. Matias tiesi myrskyjen oikullisuuden ja aavisti, että vaivainen silmäys ei useimmiten kerro koko totuutta; se kertoo vain sen hetkisen totuuden. Myöhempi tutkinta tekee totuudesta aivan toisenlaisen, lähes poikkeuksetta. Lähinnä se merkitsi muutamaa kaljatölkkiä ja sekavan kirjavaa muovijätettä saaren eteläpoukaman sileällä hietikolla. Joskus harvoin muutakin.

Matias oli toisenlainen, aivan omanlaisensa. Jos jotakin oli tutkittavana, sen hän myös otti tehtäväkseen. Kyse ei niinkään ollut itsepintaisesta analyyttisestä vakavuudesta, vaan uteliaasta, kauniilla tavalla vinksahtaneesta tutkimusasenteesta. Hän oli harmiton kaikille muille paitsi itselleen, mitä karrikoi surkuhupaisasti se tosiasia, että hän oli itse asiassa ainoa ihminen koko saaripahasella. Hän oli tutkinut saaren läpikotaisin ja tiesi sen varsin hyvin, muttei ollut asiasta moksiskaan.

Silloin tällöin saaren ohitse pörrääviä, viimeisiään veteleviä löpösyöppöjä kalastajaveneitä ja turistipaatteja ei tarvinnut ottaa lukuun. Ne kaarsivatkin yleensä saaren kaukaa, rannan arvattavien matalikkojen ja arvatenkin kehnojen kalavesien takia. Ainoastaan kerran oli jokin sekalainen maisemamatkajoukkio pysähtynyt saaren koillisniemen edustalle ja pitänyt niemekkeessä eväs- ja jaloittelutaukonsa. Se ei ollut paljon se.

Ajatus suuresta matkasta oli versonut Matiaksen päässä jo pienestä pitäen. Esikoulussa tai ala-asteella, hän ei muistanut tarkasti, pieni hiljainen räkänokka oli törmännyt variaatioon leikistä "Mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle?". Sitä poika olikin miettinyt koko sen ja sitä seuraavan päivän, ja sitä seuraavan...