Vinksahtanutta tosikkomaista tomua ja huipaisaa mielenvikaisuutta ilmassa, ennusti visiologi Vinston V. Visiiri, juuri ennen kuin lähetys sumeni signaalin katkettua. Signaalin äkkikatkaisu ei kuitenkaan auttanut, aalto oli jo liikkeessä. Dominoefektin lailla se sitten käänsi syömärin tekstisyötteen kiintopisteen kohti *yhteiskuntaa*. Tekstisyötettä olisi lie voinut luonnehtia jopa näsäviisasteluvimmassa vilvoittelevaksi egoentiteetin juoneksi. Lähestymistapa-suosite onkin siis statukseltaan: "varoen". Kyseenalaistusprosessointi on enemmän kuin suositeltava tapa, mikäli lähestymistä jatketaan.
Ennen kuin pyörittelyratas singahtaa omiin solmuihinsa on tärkeä muistaa että ydin, josta kaiken voisi totuudellisimmillaan sanoa kumpuilevan, on äärimmäisen puhdas kaikesta jaottelusta, sekä erittäin yksinkertainen: intergalaktinen yhteen nivoutuma, kaikkinaisen vapaan vuorovaikutuksen sanaton "cool"-hehku, puhdas ehdoton rakkaus, ajaton uusiutuvuus, kaikkeuden tosiolemus taikka luonnollisuus. Tosin tämän tekstin piirissä lienemme lähempänä jotain aivan muutakin. Sanallisesti joka tapauksessa mahdotonta ilmaista täysin, eihän pelkkä sana kai koskaan ole konkreettisesti sitä mihin se yrittää osoittaa, oltiinpa sitten miten kaukana aiheesta tahansa.
On tunnetusti lottovoitto syntyä Suomeen, miksi viedä ajatusta sen edemmäs, sillä hyvä? Elintasoindekseissä kuulumme täällä monien (järjestelmämme arvoja heijastelevien, köh) mittareiden mukaan tilastojen kärkipäähän ja siitä muistetaan muistutella. Miksi suunnata kyseenalaistavaa kritiikkiä nykytilanteeseen, kun elämme niinkin sivistyneessä hyvinvointiyhteiskunnassa, vieläpä Pohjoismaassa!
Hyvinvointiyhteiskunnassa, jonka standardeihin kuuluu kirjava pahoinvointi, ihmisten eriarvoisuus leikkikentän piirissä kirjavine syrjäytymisineen ja jossa vallitsee demokratiana hehkutettu hienovaraisesti sumennettu harvainvalta? Hyvinvointivaltion statusta vailla olevien valtioiden statusta peilataan siis standardiin, joka itsessään sisältää järjestelmällistä ihmisten perustarpeisiin liittymätöntä (okei, ja liittyvää) pahoinvointia ja korkean elintason sairauksia. Eli kun nälänhätä ja muut perustarvesidonnaiset, itsestään selvästi ratkaistavissa olevat, joskin yhä laajalti ratkaisemattomat yksinkertaiset "muka-ongelmat" on selätetty, on vielä monimutkaisia, toinen toisiinsa blenderöityjä itseään ruokkivia hyvinvointiongelmia ratkaistavana? Sitten ovat toki vielä uhkakuvat, joista voi hyvinvoivaa passivoivaa pahoinvointia ammentaa, onneksi; "Talousjärjestelmämme uhkaa kaatua ellemme kasva, ymmärrätänettehän toki kuomaseni, YT-ystäväinhengessä, että syöpämetaforamme raha nyt vain on paras tapa pyörittää maailmaa."
Mutta mutta mutta, asiathan voisivat olla niin monin tavoin pahemminkin, eikös vain? Elämmehän kuitenkin valintojen maailmassa, vapautemme, joskin vaihtoehtoihin ja rahantarpeeseen sidottua, on silti vapautta, eikö vain? Onhan meilläkin täällä sentään hyvinvointiyhteiskunta, melkein tasa-arvo sukupuolten välillä, korkea teknologia ja korkeahko BKT! Luontoa ja autiota lääniäkin riittää. Rehellisesti tuo ylistys tuntuu ennemminkin tältä: "Tyytykäämme kehnoon puolimieliseen kompromissiin ja itsekeskeiseen tuuletteluun, emmehän me umpisurkeita sentään ole ja hoitakoot joku muu isommat ongelmat ja viis tulevista sukupolvista ja parempaa kohtihan sitä kuitenkin itsestään mennään. Kyllä ne korkeakoulutetut asiantuntijat tietävät mitä tekevät."
Hienosäädetään vain vanhaa ja maalaillaan kauniita visioita, uusinnat ja jatko-osatkin ovat ihan jees, kunhan tuottavat rahaa. Mikä tahansa idea on aikuisten oikeasti hyvä vasta kun sitä voi pitää rahallisesti tuottoisana. "Aikuisten oikeasti" joutaisi sorttiaseman sekajätejyrän alle. Hei mutta, kohta meillä on äly-läsnäloimu-puhelinten ohella itseään ajavia autoja ja postinkuljetuslentorobottihärveleitä!
Miksi sitten kyseenalaistaa? Miksi tunnistaa maailman ilmiselvä pahoinvointi niin ihmiskunta, valtio kuin yksilötasolla, ja eikös se ole aika paksua; suorastaan utopistista liihottelua, parempi siis mukautua muovailuvaha-inspiksin? Siksi, että tuo utopialuonteisuus lakkaa olemasta utopiaa, mielentuotoksia, kun tuon lävitsenäkemisen painoarvo alkaa heijastella ideologiatasolta arkeen, yksilötasolta alkaen. Yrjö Kallisen termiä lainatakseni totuudellisuutena. Ja jos tarkkoja ollaan, voidaan väittää nykyisen hyvinvointivaltion perusteellisimmassa merkityksessään olevan hyvinvoinnin utopia, juuri kansalaistensa pahoinvoinnin tähden. En tiedä pelaako vertauksen logiikka, ei sen liene väliä. Onneksi meillä on takataskussa klisee: leipä ja sirkushuvit.
Suomi on kompromissien maa, joka joidenkin mukaan sabotoi demokratian toimintaa ja muutosten toteutumista, rohkaisten suoranaista passiivista hyväksyntää ja hyssyttelyä. Mitä esimerkiksi huippualhaiset äänestysluvut heijastelevat? Tyydymmekö osaamme, tyydymmekö "lottovoittoomme" ja annamme pelaamamme pelin lottovoittojen valua edelleen vallan, siis vaurauden eriarvostaviin kahvoihin? Niitä ei tarvinne kieltää, mutta tunnustaminen ja todellisuudentilan hyväksyntä voisi olla oivaltava kiintopiste totuudelliselle toiminnalle. Vaikuttava on myös lista YT-neuvottelut vuonna 2014 aloittaneista yrityksistä, "villinä väliheittona".
Ovatko monet itsestään selviksi mielletyt asiat alkaneet paljastaa mukautumisen ansojaan ja hienovaraisia kahleitaan? Sen ei kuitenkaan tarvitse lannistaa, enkä koe sen niin tekevänkään vaikka apatia välillä vienosti ruusuileekin. Konfliktirikkaan yhteiskunnan piirissä sillä on (joku väittäisi suunniteltu) riski passivoitumiseen, mutta konfliktittoman, kiistattomasti laadukkaamman yhteiskunnan arvon kannalta sillä on mitä suurin versomispotentiaali?
Hienovarainen konfliktitila ja alistuneisuus, lapsesta asti hienovaraisesti ja omalla painollaan kouliutunut tyytyminen ja urautuminen vallitsevaan ympäristöön rakoilee kaiken lisäksi itsestään selvästi: se näkyy muun muassa nuorison pahoinvointina, "elintasosairauksina" ja monenlaisina epävarmuustiloina muun muassa työpaikan suhteen, turhautumisina ja masennusoireina. Kuitenkin siinä määrin matalan syvyisenä, ettei se vielä ole lietsonut aaltomaista mielenvallankumousta ja siitä kumpuavaa aktivismia vastakohdattomasti paremman elämisen puolesta? Onko hyvä näin? Tai onko hyvä näin ja hienovaraisin (monesti muun muassa EU:n sanelemin) muutoksin pirstaleisessa yhteiskuntajärjestelmässämme, jota ahne, kansalaisia koneistonaan pitävä riistävä talousjärjestelmä pitää sopivan löyhässä kuristusotteessaan ("hienovaraisesti" ilmaisten). Meni jo aika synkeäksi, onneksi on valot päällä.
Hyvät arvot paistavat monesta paikasta, mutta tulevatko ne liian usein vastakohtiensa kautta? En tiedä varmaksi, mutta katsotaanpa esimerkein. Ympäristön suojelu antaa ymmärtää, että on välttämättä olemassa tarve suojella sitä joltakin eli se tunnustaa konfliktin omaksi juurekseen. Vasta kun se irtautuu kokonaisvaltaisesti kaksijakoisuudestaan psykologisesti, voi ympäristömme säilymisen arvo paistaa kaikessa tekemisessämme itsestään selvänä, vastakohdattomana totuutena. Ovatpa sitä ajoittain toteuttaneetkin muun muassa intiaanit ja lukuisat muut maalliset muinaiskulttuurit, elellen harmoniassa luonnon ja jopa toinen toistensa kanssa. Rauhaa saatetaan pitää monesti sodan ja väkivallan vastakohtana, suorempi vastakohtansa tunnustava termi olisi ehkäpä pasifismi. Eikö ole yhtään mielipuolista, että peilaamme itsestään selvät hyvät vastakohtiensa kautta? Eikö se silloin ruoki konfliktia vastakohtien välillä ja ylläpidä samaa rikkonaista itsetoistoista rataa, johon voivat nivoutua esimerkiksi tuomitseminen ja anteeksiantamaton katkeruus?
Puhumattakaan siitä, minkälaisella tavalla puhdas vapaa-aikamme määrä on pilkottu ja vähennetty sekä mestarillisella markkinoinnilla monesti jo viikonlopputolkulla etukäteen piiloistutettu. Tai vähintään ehdollistetuilla kuluttajakäyttäytymismalleilla turvallisesti ennustettavissa, poikkeustapauksista viis, vai onko näin sittenkään näin? Hauskaa saa ja pitää olla, mutta mikä onkaan sen nykymuodon kaksinaamainen hinta sen syvimmässä merkityksessä, jos välinpitämätön puolitiemeininki jatkuu?
Jos epämääräisen aihepiirin raapimispuun ympärillä jatketaan, nyt etenkin "viihdettä" tarkasteltaessa, on eräs ehkä huomionarvoa ansaitseva piirre julkisten auktoriteettien, virkamiehien ja korkeasti koulutettujen ja mestarillisuuden mielikuvaa tai paksua pankkitiliä tihkuvien titteleiden rikastamien asiantuntijoiden kyseenalaistamaton kuuntelu. Tai passiivinen välittämättömyys, loppuefekti tosin kenties identtinen? Televisiossa tai muussa mediassa kommentoiva tuttu ja turvallinen asiantuntija, kollektiivinen luotto hänen sanoihinsa ja asiantuntijoiden asiantuntijuuteen ja "homma on hanskassa" vakuutteluun, eikö siinä ole mitään mätää? Tuo mätä näet näkee vain järjestelmän piirissä, sen sisäisen reagoinnin ratkaisumallien horisontista käsin. Paljon on hyvinkin, mutta vähän niin kuin rivien välissä vilahdellen, nykysysteemi kun pyörii enimmäkseen rahan hennon sadistisilla ehdoilla.
Vielä akuuttisuutta avartavana lisämuistutuksena mukamas kaikkea valtaa näpeissään pitelevät eriarvoistavat, ylikansalliset talousmahdit. Olisiko aika toimia ehdottomasti ystävällisemmän ja tasapuolisemman, konfliktittomasti totuudellisemman maailman puolesta? Vapaan dialogin kukoistamisesta, vaikkapa Bohm dialogista inspistä ammentaen. Jakamisesta, myötätunnosta, ystävällisyydestä on tehty tylsiä tympeyksiä, konfliktin raikastamasta täpinästä elämisen arvoista? Kunhan heitän provosoivia heittoja, tosin kaikki on niin ilmeistä, näkeehän sen jo filmeistä tai pohjanoteeraavista loppuriimeistä.
Mitä tästä muutakaan yhteenvetoa, kuin otsikon tekonokkela ja jo syntyessään kulunut, rohkaisunhaluinen kielikuva.
