Syvä suru ja kärsimys, oleellinen hahmottuu?

Suunnattoman iso aihe ja ennakoitavissa on kenties johonkin joskus johtavaa pyörittelyä ja hahmottelua (käsitellyn kyseenalaistusta rohkaisten, toki). Ensiksi eräänlaisena päistikkaisena sukelluksena aiheeseen pätkä avarakatseista keskustelua, kirjasta "Elämän kokonaisuus" (The Wholeness of Life):

Jiddu Krishnamurti: "Voimmeko nyt kysyä, mitä on myötätunto, joka on rakkautta? Käytämme tuota yhtä sanaa kattamaan laajaa aluetta. Mitä siis on myötätunto? Voiko surun, ajatuksen, mielikuvan alueella elävällä ihmisellä olla sitä? Ei voi. Tosiasiallisesti ei voi."

David Bohm: "Totta."

Krishnamurti: "Milloin myötätunto syntyy? Ellei sitä ole, ei elämällä ole mitään merkitystä. Olette jättäneet minut vaille sitä. Ette ole ottaneet minulta pois muuta kuin pinnallisen surun, ajatuksen ja mielikuvanmuodostuksen; ja tunnen että on jotakin, joka on paljon enemmän."

Bohm: "Näin tehdessämme jokin jää tyhjäksi."

K: "Aivan niin."

B: "Merkityksettömäksi."

K: "Jotakin paljon suurempaa on kuin tämä pintapuolinen, vähäpätöinen touhu."

B: "Kun ajattelumme aikaansaa surun, itsesäälin, ja kun lisäksi havaitsemme ihmiskunnan surun, voitaisiinko sanoa, että syvempi energia on jollakin tavoin..."

K: "...saatu liikkeelle."

B: "...saatu liikkeelle. Aluksi energia on surun alueella..."

K: "Juuttunut."

B: "...sekaantunut jonkinlaisiin syövereihin. Energia on ajatusta syvempi, mutta siinä ilmenee eräänlaista hyvin syvää häiriytymistä..."

K: "Aivan oikein."

B: "...sitä sanomme syväksi suruksi."

K: "Juuri niin."

B: "Pohjimmaltaan se aiheutuu ajatustukkeumasta, eikö niin?"

K: "Aivan niin, se on ihmiskunnan syvä suru. Näin on jatkunut vuosisadasta toiseen. Se on ikään kuin valtava surun varasto."

B: "Se on eräänlaista liikehtimistä, joka aiheuttaa epäjärjestystä."

K: "Aivan niin."

B: "Ja estää selkeyden. Tarkoitan, että se säilyttää tietämättömyyden."

K: "Juuri niin, se säilyttää tietämättömyyden."

B: "Sillä jos näin ei olisi, ihmisen luonnollinen oppimiskyky ratkaisisi kaikki ongelmamme."

K: "Aivan oikein."

Pätkässä viitattu syvä suru viittaa ihmiskunnan ongelmien, mielikuva- ja ajatusrakennelmien konfliktinrikastamaan jatkumoon, joka puolestaan on jatkumoa muun eläinkunnan kärsimyksen värittämälle selviytymisen ja sopeutumisen, miljoonien vuosien historialle. Olisi mielenkiintoista, evoluutioteorian yhteydessä, selvittää missä pisteessä, miten ja miksi "kykenevyys kärsiä" sai alkunsa maapallolla.  Kaipa se ajoi kykenevimpien ja sopeutuvaisimpien välityksellä kehitystä eteenpäin, kunnes johti ihmiseen jolle kehittyi kyvykkyys tarkastella tuota kärsimystä, perusteellisimmillaan nähtynä "syvää surua"? Väittäisin, että absoluuttisen luontainen jatkumo tuolle tarkastelulle on hälventää tuo kärsimys, suru.

Siteeratussa pätkässä kyseenalaistus on viety siis "täysillä päätyyn", ja harpattu siitä ikään kuin vain tarkastelemaan valtavaa "surun varastoa" ja epäjärjestystä aiheuttavaa liikehdintää. Sekä Bohm, että Krishnamurti tulevat molemmat päätelmään, että syvän surun tilan tosiasiallisesta havaitsemisesta, eräänlainen syvä energia on saatu liikkeelle. Eräänlainen universaalisti oleellinen kenties, johon vain ihminen on maapallolla täysin kykenevä, kyetessään tarkastelemaan ja muuttamaan olosuhteitaan riittävissä määrin. Kuka voi sanoa että kärsimisen jatkuminen on oleellista, edes epäsuorasti tai hienovaraisesti? Syvä suru, sen tolkuttomuus ja sen havaitsemisesta kumpuava energia toimia siitä irtautuneesti, siitä kokonaan erkaantuneen todellisuuden jatkumona.

Myötätunto, josta dialogipätkässä on puhe, on viety absoluuttiin, sen ydinolemukseen. Vastakohdista vapaaseen myötätuntoon, siinä määrin, ettei se tunnista muuta toimintamallia. Sillä ei siis ole epäilyksiä, ei konflikteja, ei ideologioita jostakin muusta, se ilmentää ehdottoman rakastavaa olemustaan, mihin sanallisesti voidaan vain viitata.

Äärimmäisen inspiroivaa on Bohmin toteama: "Sillä jos näin ei olisi, ihmisen luonnollinen oppimiskyky ratkaisisi kaikki ongelmamme." Tämä heijastaa suorastaan pakahduttavaa potentiaalia, pohjatonta energiaa, joka ihmisellä on. Jotakin poikkeuksellista, kärsimyksen ja konfliktin kierteestä irtautumiskykyistä? Pätkässä on perustavanlaatuinen, kaikkia laajalti vallitsevia näkökantoja vavisuttava mentaliteetti, koska sen ydininspikset kumpuavat havainnosta, että maailmassa on tuo syvä suru, valtava konfliktin, riiston ja mukautumisen peli käynnissä ja ainoa oleellinen ratkaisu mitä ilmeisimmin olisi sen hälventäminen, siitä irtautuminen sen täyden havaitsemisen herättämän energian siivittämänä.

Villilapsilla on ollut valtavia hankaluuksia sopeutua takaisin "ihmisten ilmoille", mikä korostaa ympäristön vaikutusta meihin, havainnollistavana esimerkkinä. Millainen vaikutus meille näyttäytyy, millaisia arvotuksia ja kyseenalaistamattomia ehdollistumia meille syötetään pienestä pitäen? Millaisesta historiasta meidän oletetaan ammentavan esimerkkejä urhoollisuudesta, isänmaallisuudesta, ahkeruudesta, kyseenalaistamattomuudesta ja elintavoista?  Millaiset arvot ajavat maailmaa? Kenties, jos sen syvästi näkee, jotakin mullistavaa, yksinkertaista ja vapauttavaa voi tapahtua. Ehkä tuon syvän surun täydestä näkemisestä seuraa absoluuttinen merkitys olemassaololle ja ihmiskunnan potentiaali puhkeaa sitä kautta todelliseen kukoistukseensa?

Aihepiiri puhuttelee perusteellisuudessaan ja oleellisuudentunnussaan; jotakin on kenties muotoutumassa, jäsentymässä, toiminnankin tasolla, sellainen tuntemus vallitsee... Ehkä, ehkä, ehkä.

Rentous

Tietty rentous missä tahansa tuntuisi parantavan/eheyttävän sitä, esimerkkeinä puheen pitäminen, urheilusuoritus, liikesarja tai jopa aistillinen kokemus. Liian pakotettu, väkinäinen tai kehnosti kohdistettu energia ilmenee epäpuhtauksina, eräänlaisena sakkana ilmetessään/toimiessaan.

Rentous on kuitenkin eriasia kuin mukavuusalue tai sen painopiste on keskeisesti erilainen, tosin mukavuusalueelta poistuttaessa riski rentouden menettämiseen tulee konkreettisemmaksi. Mukavuusalueella on puolestaan riski ikävystymiseen ja ajanvietteiden ahmimisen kierteeseen, siitä ehkä lisää toisessa yhteydessä. Samalla voitanee myös todeta, että mukavuusalueen ulkopuolinen rentous voi olla mitä antoisinta ja opettavaisinta.

Kontrolloimisen pyyteen hellittäessä rentous astuu esiin, olisiko asia näin? Mitä on kontrolli? Jos pysytellään yksilössä, millaista on tuo kontrolloiminen, kuka sitä ylläpitää ja kehen se kohdistuu? Yksilön tapauksessa kontrolloiminen on opittu toimintamalli (vrt. villieläinten kasvattamat lapset), jossa kontrolloija ja kontrolloimisen kohde ovat samat; yksilö itse. Itse, minä, on siis keskeinen kontrolloimisen pyyteessä, jopa sen kohdistuessa muihin. Se millaisena tuo kontrolloiva minä näyttäytyy on ilmiselvästi kulttuurisidonnaista, ehdollistuma. Tiettyjen rajattomien piirteiden voisi tosin väittää hahmottuvan vähintään pilkahduksin.

Kontrolli on pyrkimystä ohjailuun ja manipulointiin, suoraan tai hienovaraisemmin. Tehokkaimmillaan se on kyseenalaistamattoman ehdollistunutta. Kontrolloitu on väistämättä konfliktissa ja konfliktin vallitessa rentous ei pääse ilmenemään täydessä potentiaalissaan. Mutta heti, kun kontrollitila hahmottuu tarpeeksi ja sitä vastaan ei pyristellä (pelkällä) vastakontrollilla, saattaa tuo rentous tulla luontevasti, ehkä.

Rentouden voisi sanoa olevan luontevaa, pakottamatonta. Rentouden merkitys on jälleen kerran jokaisen ehdollistumien peili, joten se subjekti jolla rentoutta katsastellaan, monesti kitkee sitä juuri kontrolloimisen kaavussa. Olisiko oleellista, että hyvyys olisi rento olotila ihmiselle?

Ansailmaisut: "eroihin keskittyminen"

Subjektiivisille näkemyksille annetaan ehkäpä liialti painoarvoa, eroihin keskittymiselle. Se näyttää yhä selvemmältä liiallisuudessaan? Luohan ihminen juuri noihin omiin subjektiivisiin näkemyksiin ja motiiveihin velloutumalla mahdollisia muureja vuorovaikutukselle. Aito rehellinen mielipide siitä millainen maailman tulisi olla? Ehkei sen tosiaan pitäisi olla mielipide lainkaan, ennemminkin omakohtaisesti oivallettu, perin yksinkertainen ystävällisyys, jonka päälle sitten voi ikään kuin kasata "leikkimielisiä mielipiteitä"? Raju johtopäätös, ehkä.

Mihin nykytila sitten viittaa, voisi olla tuo eroihin keskittymisen liiallisuus, joka ruokkii konfliktia, muureja ihmisten välillä, kilvoittelua ja eriarvoisten hierarkioiden porskuttamista. Ehkä tuon vastakohtiin keskittymisen täyden överiyden täysi havaitseminen hälventäisi sen, jolloin voitaisiin vain keskittyä monimuotoisuutta arvostavaan ystävällisyyteen toiminnan ytimenä, yksilötasolta alkaen? 

Enkä väittäisi sitä tuolla tavoin havaittuna utopiaksi, ennemminkin potentiaaliksi, jota liialliset eroihin keskittymiset ovat etäännyttäneet kollektiivisella tasolla ja jota enemmän tai vähemmän hienovaraiset ryhmäpaineet esimerkiksi valtamedian toimesta ruokkivat, liiaksi. Potentiaali kärsimyksen ja konfliktin hälvenemiselle on ainakin ilmeinen, mikäli ihmiset höllentäisivät eroavaisuuksien kyöhnäämistä. Eikö se olisi oleellista?

Informaatiotulva

Omakohtaisen havainnon kautta tuntuu olevan helposti nähtävissä, että nykyajan merkittävimpiä ilmiöitä on informaatiotulva. Siinä on tullut kahlattua ja harpottua jokunen vuosi ja välillä tuntuu, että todella eksyy täysin eheästä hahmotuksesta, yksinkertaisesta ytimestä, sikäli mikäli sitä missään vaiheessa on. Pikemmikin voisi sanoa olevan oletusarvoista, ettei tuo yksinkertainen universaali viisaus riittävästi erotu mukautumisleikeissä.

Etsimismentaliteetti, joka omakohtaisesti on ollut vallalla, kantaa edelleen liitoaan, samoin pohdiskelu ja filosofointi, onneksi useimmiten riittävällä leikkimielisyydellä, väittäisin. Joka tapauksessa tuntuu, että etsimisen ajava voima on pysähtynyt. Jokin universaalinen tulee niin ilmeisenä vastaan nurkassa kuin nurkassa, hieman eri painotuksin tai harhautumin, ettei ehkä hyödytä etsiä koko ajan nenän edessä olevaa neulaa. Tulvan keskeltä löytyy kyllä rojua ja kiinnekohtia jos siihen sukeltaa, se on sen luonto. Se voi myös hukuttaa täysipainoiseen mukautumiseen ja vastakohtansa ruokkimaan äärivastustukseen tai olla sitä tekemättä.

Todellisuus on nyt, tästä löytyy kaikki kun sen riittävän syvästi näkee. Kannattelemme nykyistä todellisuuttamme jakaessamme itsemme todellisuuden hahmottajiksi ja todellisuuden hahmotettavaksemme ja siihen kulutamme aikaamme. Ihmisellä on jo kauan ollut jatkuvaluontoinen potentiaali siirtää universaali, kollektiivinen viisaus ja vastakohdaton hyvyys toimintaan. Väittäisin, että tämä ilmeinen potentiaali on ollut olemassa vähintään siitä asti kun ihminen kykeni turvaamaan elinyhteisönsä perustarpeet; saavutettuaan niiden riittoisuuden, joka ei kuitenkaan riittänyt (kuin ehkä joillekin muinaiskansoille?). Entä riittääkö nykyihmiselle mikään? Mikä olisi se riittoisuuden taso, jonka johdosta kollektiivinen ihminen voisi keskittyä oleelliseen, muutoinkin kuin hetkellisin ja osittunein pilkahduksin? Onneksi ei ole mitään hätää, eikä pelättävää vaikka hienosäädetty fiasko kummasti ihmestyttää ja kummastuttaakin pientä kulkijaa.

Ajatusleikkilähtökohta avoimeen vuorovaikutukseen

Otsikko tuntuu erinomaiselta kiteytykseltä, jopa siinä määrin, ettei siitä tarvitsisi mennä juuri muualle kuin avoimiin ajatusleikkeihin. Leikki-sanan mielleyhtymät ovat mielestäni ("mielipide-ehdollistumisieni mukaan") kiehtovat ja on jopa monesti filosofoitu, että "leikkimäinen vakavuus" on täysipainoista toimintaa. On tuntunut oleelliselta erkaantua sitaattien laukomisesta, mutta laitetaan tähän paradoksaalisesti kumminkin yksi Nietzscheä koskeva lainaus (kirjasta ikävystymisen filosofia):

Hän väittää kypsyyden olevan sitä, että ihminen "jälleen saavuttaa sen vakavuuden, jossa eli lapsena leikkiessään".

Sitaatista saa kieltämättä mielenkiintoisen ajatusleikin, jota kyseisessä (erinomaisessa) kirjassa osin sivuttiin. Kulttuurissamme on laajalti vallalla aikuistuminen ja aikuiseksi kasvaminen, eräänlainen kypsyminen. Lapset nähdään epäkypsinä, kypsytettävinä "kunnioitettavan aikuisen potentiaaleina". Kunhan vain tulisimme kypsiksi yhteiskuntamme poimittaviksi, valintojen ja tarkasti rajatun vapaa-ajan viihdykkeiden maailmassa. Ei välttämättä näin, mutta ajatusleikkinä kiehtova perspektiivi. Mitä jos kaikki tekemisensä todelliset taitajat, olivat he sitten siivoojia, sairaanhoitajia, insinöörejä tai taiteilijoita (vaikkapa siivousyrittäjä X, vapaaehtoistyöläinen Y, ihminen Z, Da Vinci, Einstein tai Tesla), olisivat säilyttäneet tämän leikkimäisen vakavuuden tekemisessään? Vai ovatko he kypsyneet aikuisiksi ja näin ollen säilyttäneet aikuismaisen vakavuuden tekemisessään ja leikkimäisen vakavuuden korkeintaan rajatuissa vapaa-ajan riennoissaan, viihdykkeissä, niissäkin melko passiivisesti ja samalla tiettyihin ("aikuisten vakaviin") arvorakenteisiin syvemmin ja syvemmin mukautuvasti? Leikki karkasi melko pitkälle, mutta mitä sitten, ei hätää. Ajatuksillahan vain leikittiin.

Ajatusleikkimentaliteetti pohjustaa perustan yksilörajojen (mielipiteet, ehdollistumat, ajatusrefleksirakenteet) käytännölliseen hälvenemiseen. Samalla ne toki säilyisivät käytännöllisesti, mutta eräänlainen psykologinen avautuminen leikin muodossa olisi homman vapauttava ydin. Tällöin voitaisiin tulla omalla painollaan keskustelun kokonaisuutta tarkkailevaan leikkiin, jolla olisi kenties loistava potentiaali tarjota viisauden, tietämyksen, vuorovaikutteisuuden ja totuudellisuuden vapaita oivalluksia. Potentiaali olisi ainakin mieletön.

"Ideologia-ansat" ovat myös kierrettävissä tai paremminkin koko ideologia häviää, jos ihmiset eivät niitä luo. Korkeintaankin ne olisivat ajatusten leikkiä, mikä veisi musertavaa nykytilan kieltävää (ahdistusta, ikävystymistä ja vellovaa epävarmuutta TURHAAN lietsovaa) särmää pois ja oikealla, omakohtaisen oivalluksen yhteiseen vuorovaikutukseen kohdistetulla leikittelevällä tarkastelulla voitaisiin tulla merkittäviltä tuntuvien oivallusten äärelle. Katse siis olisi otollista suunnata lähelle, omakohtaisesti, aluksi ajatusleikkimäisesti kyseenalaistaen. Toiminta ja ajattelu kumpuaisivat välittömän, vallitsevan todellisuuden perusteellisesta näkemisestä sen ilmiöillä leikittelevän tarkastelun kautta, ei pyrkimyksistä muuttua tai tulla joksikin muuksi, ei siis ideologiohin tai vastakohtiin ankkuroitumisen kautta.

Annettaisiin siis ajatuksilla leikittelevän keskustelun kuljettaa vapaasti vailla päämäärää, kuin poluton polku. Jos polun päässä ei ole ei ole viimeistä pysähdyspaikkaa, kuinka kummassa voisi olla polkua jolta eksyä (lausahdus on muistin mukailema lainaus jostakin joskus luetusta zen-pätkästä). Antaudutaan siis leikittelevälle keskustelulle.

Lisäksi antoisa leikkimuistisääntö on sanojen rajallisuus. Tällöin niiden merkityksilläkin voisi pelata huolettomammin ja ehkä niiden läpikuultavuuden lävitse voisi tällöin nähdä. Kenties jokin "hologramminen" yhdistävä tekijä tulisi jossakin vaiheessa esiin, toistuvana, universaalina teemana, liikkuivat sanat sitten missä tahansa? Lapsellisen joutavaa leikkiäkö vain hain?