Suunnattoman iso aihe ja ennakoitavissa on kenties johonkin joskus johtavaa pyörittelyä ja hahmottelua (käsitellyn kyseenalaistusta rohkaisten, toki). Ensiksi eräänlaisena päistikkaisena sukelluksena aiheeseen pätkä avarakatseista keskustelua, kirjasta "Elämän kokonaisuus" (The Wholeness of Life):
Jiddu Krishnamurti: "Voimmeko nyt kysyä, mitä on myötätunto, joka on rakkautta? Käytämme tuota yhtä sanaa kattamaan laajaa aluetta. Mitä siis on myötätunto? Voiko surun, ajatuksen, mielikuvan alueella elävällä ihmisellä olla sitä? Ei voi. Tosiasiallisesti ei voi."
David Bohm: "Totta."
Krishnamurti: "Milloin myötätunto syntyy? Ellei sitä ole, ei elämällä ole mitään merkitystä. Olette jättäneet minut vaille sitä. Ette ole ottaneet minulta pois muuta kuin pinnallisen surun, ajatuksen ja mielikuvanmuodostuksen; ja tunnen että on jotakin, joka on paljon enemmän."
Bohm: "Näin tehdessämme jokin jää tyhjäksi."
K: "Aivan niin."
B: "Merkityksettömäksi."
K: "Jotakin paljon suurempaa on kuin tämä pintapuolinen, vähäpätöinen touhu."
B: "Kun ajattelumme aikaansaa surun, itsesäälin, ja kun lisäksi havaitsemme ihmiskunnan surun, voitaisiinko sanoa, että syvempi energia on jollakin tavoin..."
K: "...saatu liikkeelle."
B: "...saatu liikkeelle. Aluksi energia on surun alueella..."
K: "Juuttunut."
B: "...sekaantunut jonkinlaisiin syövereihin. Energia on ajatusta syvempi, mutta siinä ilmenee eräänlaista hyvin syvää häiriytymistä..."
K: "Aivan oikein."
B: "...sitä sanomme syväksi suruksi."
K: "Juuri niin."
B: "Pohjimmaltaan se aiheutuu ajatustukkeumasta, eikö niin?"
K: "Aivan niin, se on ihmiskunnan syvä suru. Näin on jatkunut vuosisadasta toiseen. Se on ikään kuin valtava surun varasto."
B: "Se on eräänlaista liikehtimistä, joka aiheuttaa epäjärjestystä."
K: "Aivan niin."
B: "Ja estää selkeyden. Tarkoitan, että se säilyttää tietämättömyyden."
K: "Juuri niin, se säilyttää tietämättömyyden."
B: "Sillä jos näin ei olisi, ihmisen luonnollinen oppimiskyky ratkaisisi kaikki ongelmamme."
K: "Aivan oikein."
Pätkässä viitattu syvä suru viittaa ihmiskunnan ongelmien, mielikuva- ja ajatusrakennelmien konfliktinrikastamaan jatkumoon, joka puolestaan on jatkumoa muun eläinkunnan kärsimyksen värittämälle selviytymisen ja sopeutumisen, miljoonien vuosien historialle. Olisi mielenkiintoista, evoluutioteorian yhteydessä, selvittää missä pisteessä, miten ja miksi "kykenevyys kärsiä" sai alkunsa maapallolla. Kaipa se ajoi kykenevimpien ja sopeutuvaisimpien välityksellä kehitystä eteenpäin, kunnes johti ihmiseen jolle kehittyi kyvykkyys tarkastella tuota kärsimystä, perusteellisimmillaan nähtynä "syvää surua"? Väittäisin, että absoluuttisen luontainen jatkumo tuolle tarkastelulle on hälventää tuo kärsimys, suru.
Siteeratussa pätkässä kyseenalaistus on viety siis "täysillä päätyyn", ja harpattu siitä ikään kuin vain tarkastelemaan valtavaa "surun varastoa" ja epäjärjestystä aiheuttavaa liikehdintää. Sekä Bohm, että Krishnamurti tulevat molemmat päätelmään, että syvän surun tilan tosiasiallisesta havaitsemisesta, eräänlainen syvä energia on saatu liikkeelle. Eräänlainen universaalisti oleellinen kenties, johon vain ihminen on maapallolla täysin kykenevä, kyetessään tarkastelemaan ja muuttamaan olosuhteitaan riittävissä määrin. Kuka voi sanoa että kärsimisen jatkuminen on oleellista, edes epäsuorasti tai hienovaraisesti? Syvä suru, sen tolkuttomuus ja sen havaitsemisesta kumpuava energia toimia siitä irtautuneesti, siitä kokonaan erkaantuneen todellisuuden jatkumona.
Myötätunto, josta dialogipätkässä on puhe, on viety absoluuttiin, sen ydinolemukseen. Vastakohdista vapaaseen myötätuntoon, siinä määrin, ettei se tunnista muuta toimintamallia. Sillä ei siis ole epäilyksiä, ei konflikteja, ei ideologioita jostakin muusta, se ilmentää ehdottoman rakastavaa olemustaan, mihin sanallisesti voidaan vain viitata.
Äärimmäisen inspiroivaa on Bohmin toteama: "Sillä jos näin ei olisi, ihmisen luonnollinen oppimiskyky ratkaisisi kaikki ongelmamme." Tämä heijastaa suorastaan pakahduttavaa potentiaalia, pohjatonta energiaa, joka ihmisellä on. Jotakin poikkeuksellista, kärsimyksen ja konfliktin kierteestä irtautumiskykyistä? Pätkässä on perustavanlaatuinen, kaikkia laajalti vallitsevia näkökantoja vavisuttava mentaliteetti, koska sen ydininspikset kumpuavat havainnosta, että maailmassa on tuo syvä suru, valtava konfliktin, riiston ja mukautumisen peli käynnissä ja ainoa oleellinen ratkaisu mitä ilmeisimmin olisi sen hälventäminen, siitä irtautuminen sen täyden havaitsemisen herättämän energian siivittämänä.
Villilapsilla on ollut valtavia hankaluuksia sopeutua takaisin "ihmisten ilmoille", mikä korostaa ympäristön vaikutusta meihin, havainnollistavana esimerkkinä. Millainen vaikutus meille näyttäytyy, millaisia arvotuksia ja kyseenalaistamattomia ehdollistumia meille syötetään pienestä pitäen? Millaisesta historiasta meidän oletetaan ammentavan esimerkkejä urhoollisuudesta, isänmaallisuudesta, ahkeruudesta, kyseenalaistamattomuudesta ja elintavoista? Millaiset arvot ajavat maailmaa? Kenties, jos sen syvästi näkee, jotakin mullistavaa, yksinkertaista ja vapauttavaa voi tapahtua. Ehkä tuon syvän surun täydestä näkemisestä seuraa absoluuttinen merkitys olemassaololle ja ihmiskunnan potentiaali puhkeaa sitä kautta todelliseen kukoistukseensa?
Aihepiiri puhuttelee perusteellisuudessaan ja oleellisuudentunnussaan; jotakin on kenties muotoutumassa, jäsentymässä, toiminnankin tasolla, sellainen tuntemus vallitsee... Ehkä, ehkä, ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti