Ennaltaehkäisy, järki, potentiaali ja epäonnistumisen mitta

Eräänlaisesta vinkkelistä ennaltaehkäisy on arvokkaimpia mahdollisia arvon mittoja. Heti perään saatetaan saada mieli sekaisin kaikenkirjavilla tavoilla nähdä asioita "ennaltaehkäisemisen arvoisiksi". Mutta pysytään hetki tuossa vinkkelissä, joka väittää ennaltaehkäisyä viisaan, järkevän ja välittävän luonteen korkeimmaksi mitaksi. Entä nykyhetki ja siinä kelluskelu? Entä omien kiinnostusten kyöhnäys, sekä vallitseviin normeihin mukautuminen eli elämän kuorruttaminen viihdykkeillä, taloudellisilla velvoitteilla, sosiaalisilla paineilla taikka viihdyttävillä tarinoilla? Entä tulevaisuuden sotkujen ennaltaehkäisy, onko tulevaisuus todellakin muunneltua nykyisyyttä?

Kun asioihin yrittää tarttua järjellä, ymmärryksellä sekä moraalisella, välittävällä ja sopivan rohkeasti kyseenalaistavalla vinkkelillä, voi varsin turvallisesti todeta tiettyjen riskien ennaltaehkäisyn olevan universaalisti tai absoluuttisesti arvokasta. Sodan, nälänhädän, tautien, epäoikeudenmukaisuuden, kärsimyksen ja muiden hirveyksien ennaltaehkäisyssä on otettukin valtavasti askelia, mutta aina kun niissä otetaan pientäkin takapakkia ja sallitaan ilmiselviä kompromisseja, on kyseessä äärimmäinen epäonnistuminen. Miksi? Koska voimme tietää, järkeillä ja toteuttaa paljon parempaa; ollen tietenkin luonteeltamme tuntevista olennoista syvästi välittäviä. Varsinkin teknologian ja vaurauden korkealiito oikeudenmukaisuuden takapakista ammentaen on äärimmäisen traagista.

Tottakai voidaan myös kyseenalaistaa maailman pelastettavuus; onko tehtävämme turvata tuonpuoleinen kukoistus vakaassa uskomuksessamme korkeampaan voimaan, siihen ainoaan ja oikeaan, Jumalaan? Uskoa ennaltakirjoitettuun tuhoon tai maailman pelastamattomuuteen ihmisen kyvykyydellä (mm. eskatologia)? Vai voimmeko olla järkeviä, tietää tarpeeksi ja kyetä näin ennaltaehkäisevästi sekä välittävästi ratkaisemaan miljoonavuotisia ontuvuuksia luonnossa ja etenkin ihmisen saastaisissa aikaansaannoksissa – tästä ihmisen toiminnassa kaikesta huolimatta on todella ponnekkaita viitteitä? Henkisen potentiaalimme mukaista olisi elää maailmassa sen mukaisesti; ylittää siis yksilöinä järkevästi ja käytännöllisesti maailman sotkuisten tarrautumien (esimerkiksi buddhalaisin termein ilmaisten "dukkha") piirteet ja elää potentiaaliamme, olematta kumminkaan jyrkän ihmiskeskeisiä.

Sanat ja ideaalit osaavat olla etäännyttäviä; tärkeää olisi ilmentää välittäväistä luonnetta arkisesti ja tavallisesti, omien takapakkien sallimuksen mukaisesti. Epäreilut olosuhteet ovat asettaneet suurimpia kynnyksiä ihmisille; näin tapahtuu edelleen traagisen usein. Tähän voidaan vielä yhdistää ihmisen valtava kyvykkyys sopeutua ja mukautua; muutoksen kynnys on todella suuri, jos tieto paremmista ratkaisuista ei tarjoudu tai tunnu ylipäätään mahdolliselta. Omakohtaisestikin voi selkeästi nähdä, kuinka kudottuja olemme ympäristömme asettamiin kompromisseja huutaviin ehdollistumiin. Järkevää on kumminkin käsittää mihin kykenemme; miten voimmekaan ylittää meihin iskostuneita takapakkeja ja asettaa arvomaailmamme luonteen sen kapasiteetin ansaitsemalle tasolle, asettaa yhteiskunnan pelisäännöt niin hyviksi kuin mahdollista ja ennaltaehkäistä näin sotkuja. Totuus tulisi asettaa korkeimmaksi määrittäjäksi toimillemme ja sitä mukaa kun uudet totuuden piirteet paljastuvat, tulisi niiden kertomaa käyttää järkevästi ja välittäväisesti työkaluna (totuudellisesti)? Kompromissien tulisi olla korkeintaan väliaikaisia, sekä olennaisimpia ja akuuteimpia korjaustarpeita, kuten kärsimysten ja epäoikeudenmukaisuuden ennaltaehkäisyä tukevia. Siihen kaikkeen ihmiset välittäessään pystyvät, miksi tyytyä vähempään?

Se, mennäänkö maailmallisen ajattelun tai hahmotuksen lähtökohdista oikeudenmukaisuuden ja moraalin luonteiden "maailmallisen ylittävään" kiintopisteeseen on eri asia, puhumattakaan aktiivisesta toiminnasta noiden oivallusten vauhdittamana. Vai luotetaanko että kaitseva järjestelmä, "oikeudenmukaisuuden myytti" pitää siitä huolen ja pidetään hauskaa sekä hoidetaan velvoitteemme teknologisessa viihdeparatiisissa, huomioiden tuon järjestelmän karu, osin vääristelevä ja värittelevä, hirvittävä historia sekä vaikutusvallan pitkäaikaiset yhä jatkuvat keskittymät kaikesta hehkutetusta demokraattisuudesta huolimatta? Vai uskotaanko että näin on tarkoitettu ja keskitytään tyytymään erinäisin tavoin kohtaloomme?

Ennaltaehkäistävä olisi riskejä kiistatta haitallisille asioille, sen varmaankin moni allekirjoittaisi? Radikaaleimmat ajattelijat ennaltaehkäisisivät elämää riskialttiissa ympäristössä kokonaan, ehkäistäkseen riskit tuskalle ja kärsimyksille – tuskin paljoa radikaalimmaksi voi ennaltaehkäisyssä mennä. Vähiten radikaalia ennaltaehkäisyä on itsesuojeluvaisto, tuleehan se miljoonien vuosien luontevuudella? Itsesuojeluvaistokin tosin menee mönkään asioiden mennessä mönkään, ja joskus yhteinen etu menee yksilön edun edelle. Joskus? Siis aina, näin kuuluisi olla aina? Ei kommunistisesti, totalitaarisesti eikä muidenkaan saastuneiden hirvittäviin asioihin sekaantuneiden ideologioiden muodossa, vaan puhtaan järkevästi, välittävästi ja käytännöllisesti – siivoutuvaisesti?
Ihmisessä korostuvat teot ja niiden seurakset suhteessa maailmaan; varsinkin kun jälleen ottaa huomioon ihmisen hämmästyttävän ja hämmentävän kyvykkyyden – ihmisen ja muiden kyvykkäiden tahojen, ei tietenkään ole tarkoitus ylistää ihmistä kaikkein korkeimmaksi kaikin tavoin, kaikkialla.

Epäonnistumisen korkein mitta, mikä se voisi olla? Järkevän ja välittävän ennaltaehkäisyn pettäminen sekä yksilön jättämä haitallinen, sotkua lisäävä jälki maailmaan? Haitta ja hyöty voidaan toki heti sotkea kaikenlaisilla omanapaisilla, itsekkäillä tai puolimielisillä uskomuksilla ansaitusta tai peräti synnynnäisestä ylivertaisuudesta suhteessa johonkuhun toiseen; epäreilusta pelistä. Annetaanko sen olla normi vai rakennetaanko reiluuden ennaltaehkäisevät pelisäännöt turvaamaan ihmisiä omalta sotkuisuustaipumukseltaan? Lähtökohtien ja mahdollisuuksien tasa-arvoistuminen on tärkeää sotkujen hälvenemiselle, lisäksi myös tunnustus todellisille onnistumisille sekä järkevä ennakointi. Maailmassa on palkittu vääränlaisista onnistumisista; sotien ja punottujen vaikutusvaltajuonien historia kertokoot kieltään, varsinkin jos siitä ei ennaltaehkäisevästi opita.

Ennaltaehkäisy ei monesti ole viihdyttävää? Sellainen mielikuva siitä voi välittyä. Tarinat voivat inspiroida yksilöitä ennaltaehkäisemään oman arkensa tilanteissa luovasti ja jopa harmonisesti, se on toki onneksi totta. Monissa hyvä vastaan paha asetelmissa hyvä lopulta ehkäisee pahan maailmanvallan, mutta samalla ennaltaehkäisee sen tulevan kukoistuksen riskejä, ollessaan järkevä. Kaksinaisuudesta voi kimmotella järkevän välittämisen merkitystasoja pitkin korkeammalle, jolloin kenties lopulta ennaltaehkäistäisiin sotkuiset taipumukset omanedun tavoitteluun luontevana hahmotuksen lähtökohtana: kiistatta korkeimpana arvona? Virheet ja kompastelut tukevat myös ennaltaehkäisytaidon karttumisessa, mikäli niistä tajuaa edes välillä ammentaa.

Millaiset olisivat "Ennaltaehkäisyn olympialaiset"? Kenties ihmisten omistautunut, tunnustava ja palkitseva kannustaminen hienojen ratkaisujen sekä maailmaa eheyttävien, välittävien tekojen muodostamiseen. Tämä on ilmeistä utopiaa vain niin kauan kun sen annetaan sitä olla.

Passivoiko elinympäristö olennaista aktiivisuutta? Onko elinympäristö riittävän hyvä?

Onko vapauttavaa, ettei elinympäristö kannusta riittävästi olennaiseen aktiivisuuteen ja suvaitsee kaikenlaista epäolennaista olennaisen kustannuksella? Mitä on "olennainen aktiivisuus"? Se on sotkuisia rakenteita, arvoja ja käytänteitä siivoava sekä ennaltaehkäisevä tekeminen. Miksi vihjailut riittämättömyydestä? Riittämättömyyden havainto on monesti se kipinä jolla "viisainkin", "onnellisin", "valaistunein", "ylioppinein" tai "omahyväisin onnistuja ja omanedun ruhtinaalisesti palkittu tavoittelijakin" saattavat tajuta kohdentaa toimiaan Siivoutuvuutta ajatellen. Siivoutuvuuden tarkoitus on viitata omapainoisesti ja itseään ruokkivasti tapahtuvaan, olennaisen aktiivisuuden luonnetta huokuvaan yksinkertaiseen hyvyyteen. Sitä vähempään tyytyminen ei ole riittävän hyvä, mutta onneksi voi oppia ja tehdä mitä voi?

Mitä ovat sotkuiset rakenteet, arvot ja käytänteet? Sellaisia, jotka ylläpitävät riskiä jyrkälle eriarvoisuudelle, elintasokuiluille, merkityksentuntovajeelle, kärsimykselle, apatialle, masennukselle, pelolle, ahdistukselle, keulivalle ennakkoluuloisuudelle, kapeakatseisuudelle, huijaamiselle, alistamiselle, ahneudelle, omanedun tavoittelun ylenpalttiselle palkitsemiselle, addiktoitumisille, nautintokierteille, passiivisuudelle, sekä tuovat muilla pirstaloivilla tavoilla lisää sotkua maailmaan. Sotkun suurin saavutus on saada yksilöt tajuamaan, että tämä ei ole riittävän hyvä, oppi tarjoutuu ammennettavaksi, jotta tulevaisuus voitaisiin nyt tehdä jatkuvasti eheämmäksi: Siivoutuvaisemmaksi.

Miltä elinympäristö näyttää sotkuisuutta tarkastellen? Suomessa monilta osin lupaavamalta kuin valtaosassa muista maailman kolkista, joskin Suomi on yhä enenevissä määrin suorassa ja epäsuorassa riippuvaisuussuhteessa maailmanlaajuisiin suuriin vaikutusvallan toimijoihin; varallisuus- ja vaikutusvaltakoneistot, sotakoneistot ja prop... siis media-, tiedotus- ja suhdetoimintakoneistot. Osa niistä jopa tukee siivoutuvuutta, monet parhaillaan tapahtuvat hirveydet eivät esimerkiksi ole enää niin hirveitä tai eivät näyttäydy niin räikeinä. Paljon ollaan otettu harppauksia mm. järkyttävistä 1900-luvun tapahtumasarjoista, mutta silti kalvaa toistuvasti tunne, että sotkuisimpien järjettömyyksien ulkokuoren siistintä tai suoranainen välttäminen, sekä suvaitsevaisuustason reipas kohottaminen ei ole vielä lähellekään sama kuin riittävän hyvä! Ja hankalaa uskoa, että kierot itsekkäät ahnehtijat olisivat tuosta vain kokonaan kadonneet vaikutusvallan kentiltä nerokkaiden pelisääntöjen ja varakkaimpien sukulinjojen häivytetyn jatkuvuuden timantisoiduttua "normiksi".

Onko elinympäristö riittävän hyvä? Voittajille ja voittoisat kannustimet saaville se saattaa siltä näyttää, tottakai. Mutta ONKO elinympäristö riittävän hyvä? Jos ei lähdetä kiertelemään ja kaartelemaan, vaan vastataan suoraan: EI. Elinympäristö, johon vartumme ja josta erilaisin tavoin yksilöllisen hahmotuskyvykkyytemme ansoista havahdumme, EI OLE RIITTÄVÄN HYVÄ. Luonto ilman ihmistä miljardivuotisine kärsimyskierteineen ja julmuuksineen ei ole riittävän hyvä, vaikka kauneutta ja inspiroivaa, "syytöntä ja syyllistä" harmoniaa sekä hämmentävän monimuotoista rikkautta siitä huokuukin. Eikä ihminen ole ole vienyt sotkua pois, pikemminkin tuonut monipuolisen, paikoitellen suorastaan kuvottavasti kudotun sotkuvalikoiman. Samalla ihminen on toki myös toteuttanut fantastista, mykistävää potentiaaliaan hyvään, harmoniseen ja ennaltaehkäisevään tekemiseen. Mihin siis suunnata aktiivisuutta?

Luotammeko että sotkuisuus korjautuu nykyisen järjestelmän hienosäätämisen kautta? Jos vilkaisemme nykyisen järjestelmän "konepellin" alle, näemme kuinka se on uutterasti korjaillut ja kaunistellut kauheimpia kauheuksiaan: sodat ovat valtaosin "kauempana" ja valtaosin uhkailu, diplomatia- ja kauppasotia. Myös vihreät arvot nostavat valikoidusti päätään – tietenkin jos talousintressit saadaan siihen jollakin tapaa valjastettua, muutenhan järjestelmä ei pyöri. Varallisuuserot ovat yhä järkyttävät, mutta muotoutuneet "normiksi". Järkyttävää on myös tapa jolla vaikutusvalta syöpyy varallisuuteen mm. lobbauksen, järjestöjen, suuryritysten omistajuuksien, verilinjojen ja suhdetoiminnan muodoissa. Uutta vastustettavaa tarjoutuu, lainsäädöksellinen globaali byrokratiaviidakko rehevöityy ja ihmiset takertuvat vastakohtaisuuksiin sekä pilkovaan leiriytymiseen, vieden usein voimavaroja oleellisemmalta? Parhaillaankin kannatellut sotakoneistojen maailmanlaajuiset jättibudjetit ja teknologinen edelläkäynti sotilaallisten innovaatioiden vauhdittamana on imbesilli, mutta hyvin juonittu farssi, siis "normia".

Tälläkin hetkellä vallitseva koko tunnetun historian räikein varallisuus- ja vaikutusvaltaero yksilöiden kesken (etenkin vertailtaessa hävyttömimmin rikkaita "paras-iitteja" muihin) on myös kaunisteltu hyvinvoinnin tasaisella nosteella kulutusyhteiskunnan tuomien porkkanoiden, ja mm. suunniteltua rikkoutuvuutta kannustavien tragikomiikkojen muodossa. Kyseessä on demokratian ja kulutusyhteiskunnan väliaikainen riemuvoitto. Demokratiaa voi jopa maalailla täydelliseksi harvainvallan sekä harvainvaurauden "imagolliseksi pehmentäjäksi" eli piilottajaksi? Riski sille ainakin tarjoutuu, ottamatta sen enempää kantaa kuinka suunnitelmallista ja tarkoituksellista vaikutusvallan vuosisatainen pesiytyminen siitä huumautuneimpiin ja viekkaimpiin, janoisimpiin toimijoihin kenties onkaan. Mahdollisuuksien tasavertaistumista olisi syytä tukea ja muistaa että palkitaan sivoutuvuutta tukevista teoista, ei sotkua kohottavista normeista?

Monille tarjoutuu edes perusvälttävä mukavuusalue: passivoiva viihdyke-, mukavuus- ja addiktiokenttä, jossa pelailla omalla elämällään arvokkaita, merkityksentunnon ja aikaansaamisen potentiaalia tihkuvia hetkiä, kunnes seuraavat yllättävät vastoinkäymiset iskevät. Yksilölliseen vapauteenkin tarjoutuu varsinkin länsimaissa tilaisuuksia, saahan lehdistä lukea mm. korkeapalkkaisten heittäytymisestä vapaiksi reissaajiksi. Tukeeko se siivoutuvuutta, että varakas tai peliä hyvin pelaava tajuaa vapautua? Riippuu tietenkin tuosta yksilöstä ja yhteiskuntapelistä...

Mukavuusalueen tarjoutuminen ei toki tapahdu kaikille yhteiskunnallisesti lintukotomaisessa Suomessakaan, mutta kunhan ei olla osana siinä osaansa tuomituimmassa osasessa; kaikkihan on perusmukavasti, ja huonomminkin voisi mennä. Kulutettavaa tuntuu riittävän, joten luottakaamme siihen, että järjestelmä korjaa lopulta itsensä, ei syytä aktivoitua yksilölliseen siivoamiseen sen isommin? Paisukoot kaupungit, paisukoot varallisuuskuilut, paisukoot teknologian turruttama riippuvainen mieli, paisukoot katkeruus karuun osaansa tuomituissa? Tuskin edes velvoitteiden ja viihdykkeiden tasapainottelulta sekä osaansa tyytyvältä kelluskelulta ehtii käyttää mielessäkään valppaasti tarkkaavaisia ajatuksia; antaa järjestelmään kouliintuneiden oppineiden asiantuntijoiden hoitaa asiantunteva osansa?

Kelluskelusta tulee mieleen monet meditatiiviset ja etenkin idän mystiikkaa liippaavat metodit ja asenteet. Läsnäoloharjoituksilla ja onnellisuusharjoitteilla voi saada yksilöllisesti "ihmeitä" aikaan. Ne voivat todella voimaannuttaa yksilön tekemistä ja olemista. Toisaalta omakohtaisesti kokee havainneensa myös yleismaailmallisen riskin pienissä piireissä kelluskelulle tai omanapaisille valaistumishöyryilyille. Tuntuu, että tietyin tavoin voisi saatella omaa yksilöllistä olemisen tilaa suhteellisen kestävälle, vähään tyytyväiselle ja virtailevalle kelluskelutasolle. Mutta onneksi välillä tulee apatia, epäusko ja turhautuminen siitä, etteivät asiat vain kerrassaan ole riittävän hyvin ja että ensisijaisen tärkeää on siivota sotkua. Sitäkin voi tehdä luovasti, läsnäolevasti ja inspiroituneesti, tiedostaen samalla ymmärtäväisesti ja välittäväisesti elinympäristön ontumiset.

Avalokiteśvara oli buddhalainen boddhisattva ("valaistunut yksilö") jonka kerrotaan vannoneen, ettei hän lepäisi ennenkuin kaikki tuntevat olennot olisivat pelastettuja "kärsimysten, merkityksettömyyksien, haahuilujen ja väliaikaisten tyydyttävyyksien kiertokulusta" (samsara). Tämän noston tarkoitus ei ole korostaa että nämä tietyt buddhalaisten perinteiden näkemykset olisivat se olennaisin kiintopiste korkeiden merkityksen ammentamiselle. Tarkoitus ei ole takerruttaa leimoihin vaan merkitysluonteisiin, heh. Noston tarkoitus on toimia esimerkkinä siitä, kuinka jo tuhansien vuosien ajan ihmiset ovat tehneet nostoja korkeiden merkitysten, "siivoutumisen tarpeen" havaintojen muodossa. Kristinuskossa ja muualla löytyy samankaltaisia merkityksen nostatuksia: tehkäämme kuten toivoisimme itsellemme tehtävän. Miksi tyytyisimme vähäisempiin mielenravintoihin? Lyhyesti siis: JO VUOSITUHANSIA ON TAJUTTU, ETTÄ SOPEUTUNUT ELÄMINEN ELINYMPÄRISTÖSSÄ SELLAISENAAN EI VÄLTTÄMÄTTÄ OLE TARPEEKSI HYVÄ.

Elämän yksinkertainen arvon mitta voisi jopa olla: SIIVOTA ENEMMÄN SOTKUA KUIN MITÄ LUO, TUO JA KANNATTELEE. Väittämänä tämän pitkähkön jaarittelun kautta on, että elinympäristö isolta osin passivoi ja vie tehoja pois tuolta lähiympäristöstä versovalta maailman siivoutuvuudelta sekä yksilöllisiä potentiaaleja ja merkityksentunnon kantavaa luonnetta hedelmällisemmin täyttävältä "olennaiselta aktiivisuudelta".

Yhteiskuntajärjestelmän tulisi rohkaista jalompiin, auttavampiin ja siivoutumista edistäviin toimiin, joskin tämä kannattaa syntyä luontevana olemisen luonteena ensisijaisesti yksilöstä käsin. Tietyn hahmotuspisteen jälkeen siivoutuvuuden henki tulee miltei hyökyaaltomaisella voimalla kummittelemaan mielessä sitä laiminlyötäessä tai kyseenalaistettaessa.

Mainitaan vielä nöyryyden ja tunnustuksen arvo: "seisokaamme" menneisyyden viisaitten, rohkeiden ja aikaansaavien, aktiivisten maailmanparantajien, jaloa suoraselkäistä käytännöllisyyttä puhkuvien sekä avarakatseisten kriitikoiden ja visionäärien "olkapäillä". Mutta tiedostakaamme myös yksilöllisesti omaamamme valtava kyvykkyys hyvään, oman avoimen mielen ja kyvykkyyden kautta. TARVITAAN AKTIIVISTA, ARKEEN ULOTTUVAA, TAVALLISTA, MUTTA INSPIROITUNUTTA, TOTUUDELLISTA, OIKEUDENMUKAISTA JA JALOA, KOMPROMISSITONTA SEKÄ SOTKUN SIIVOUTUMISTA EDISTÄVÄÄ TEKEMISTÄ, MONISSA MUODOISSAAN: SITÄ MUKAA MITÄ OLOSUHTEIDEN JÄTTÄMILTÄ JÄLJILTÄ JA EPÄREILUN PELIN TAKAPAKEILTA KYKENEE, KOROSTAEN PYSTYVIMPIEN, VAPAIMPIEN JA KYVYKKÄIMPIEN VALTAVAA VASTUUTA.

Totuudelliset ja olennaisesti aktiiviset asiat eivät ensisijaisesti ole viihdyttäviä tai "mielitekomaisia", mutta ainakin ne ovat yksilöiden merkityksentuntoa järisyttävästi nostavia: tulevaisuus "lepää" meidän "harteillamme", siinä mielessä vastuullinen siivoutuminen on ensisijaista. Mukavien ajanvietteidenkään ei tarvitse olla konfliktissa siivoutuvuuden kanssa, siivoutuvuuden ei tarvitse todellakaan olla tylsää – monet viihdykkeet ovat vain korostaneet sotkun tarpeellisuutta. Jännää muuten se, kuinka räjähdysmäisesti ajanviete-, nautinto- ja viihdeteollisuus ovat paisuneet?

Jostakin vyöryvästä huomioarvon ja välttämättömyyden tuntemuksesta nousee tämä tekstipurkaus, eikä se tunnu ylireagoinnilta vaikka voikin siltä roimasti näyttää: näyttäkööt. Kumpuaminen tapahtuu myös riittämättömyydestä ja turhautuneisuudesta omiin sotkuisiin piirteisiin, joihin kokee edes hetkittäin havahtuvan. Siivotkaamme siis osiltamme edes omia sotkujamme, vaikkapa sitten paasaten ja "haihatellen". Kokekaamme saavamme jotakin aikaiseksi, se on vähintä jota voi tehdä – lähtökohtana tai kiintopisteenä äärimmäisen tärkeää! Ne ketkä jaksavat, ymmärtävät ja kykenevät vaikuttaisivat olevan suorastaan velvoitettuja siivoutuvuuden luonteenpiirteen asenteelliseen ilmentämiseen?