Rentous ja merkitys

 

Elämän tarkoitus...

 on tarkoitus?

Kun rennosti koemme suurta merkitystä,

 oli tekemisen sisältö sitten mikä tahansa, 

saamme siitä pakahduttavaa voimaa.

Siis rennosti läsnä tässä elämässä...

merkityksiä sepittämässä?

 

Hienovaraisuus on se juttu?

Nykyajan juttu tuntuu olevan hienovaraisuus sekä kirjavien, ontuvien asiakokonaisuuksien hienosäätäminen välttämättömyyksiksi, edullisina ja oivaltavina näyttäytyviksi tai vähintään "hällä väliä -mentaliteetin" ylläpitäminen. Tai sitten valheiden brändäys niin, että niitä voi kuluttaa hyvällä mielellä, noin esimerkiksi. Leimaamalla jonkin itsestäänselvyydeksi, kyseenalaistamattomaksi osaksi todellisuuden palapeliä, sulkee kaiken muun pois (osittain tai kokonaan). Epäreilu peli jatkuu ja jatkuu, vai jatkuuko? Riippuu kai pelaajista ja minkälainen hahmotus heidän toimintaansa ohjaa?

Kun antaa nimen jollekin, oli se sitten miten hienovarainen ja hienoistutettu tai refleksiivisesti verkostoitunut tahansa, sulkee se automaattisesti pois vaikka mitä. Ellei sitten riittävä kyseenalaistaminen viriä syystä tai toisesta.

Hienovaraisuuden sanakirjamääritelmiä: menettelyssään, suhtautumisessaan hienotunteinen, herkkä, myös hellävarainen, varovainen, lempeä. Kaikki ylläpidettävät ilmiöt peilautuvat arjessamme, elämässämme. Hienovarainen mukautumisemme monimutkaisille, kieroutuneita arvoja ylläpitäville asioille on sopivan hienotunteisesti toteutettua, muutoinhan monelle ilmiölle tulisi loppu hyvinkin äkkiä. Brändäys ja presentaatio ovat huippuunsa hienosäädettyjä? Voihan toki olla ettei näin olekaan, tosin mikään ei tunnu viittaavan siihen.

Radikalisoidut teemat viihteessä pukeutuvat hienovaraisuuden kaapuihin arkielämässä, jahka erottuvat laisinkaan. Radikalisoiduista fantasioista, dystopioista ja utopioista ammentaminen luo etäisyyttä todellisuuteen tässä ja nyt. Tavallaan se passivoi tai vähintäänkin luo riskiä pakopaikasta, viihdykkeestä jolla kestää hienovaraistettuja ontuvuuksia hamaan loppuun asti? Kun ilmiöiden tosiluonto, hienovaraiset hirveydet ja eriarvoisuudet tulevat ymmärryksen valoon, tapahtuu jotain kumouksellista? Kenties.

Uusiutumisesta

Onko yksi elämän ydinmääritelmä sen kyky uusiutua? Voisiko vuorovaikutukselle avautunut uusiutuminen olla merkki eheydestä? Voisiko mielen hiljentyminen edesauttaa psykologista uusiutumispotentiaalia? Onko turhaa esittää tämänlaatuisia kysymyksiä?

Uusiutuminen syvimmässä merkityksessään kattaa ehkäpä kaiken oleellisimman ja todellisimman elämästä. Kehon solut kuolevat ja uusiutuvat vuorovaikutteisesti kaiken aikaa, ihmiskehot syntyvät, kehittyvät, kasvavat ja vanhenevat, sekin on uusiutumista. Psykologinen uusiutuminen puolestaan auttaa näkemään alati muuttuvat olosuhteet tietämyksen tarjoamien erittelyjen avustamana ja kohdistamaan voimavarat tuoreesti oleelliseen?

Ihmisten taidot ja kyvyt ovat mukautuneet ja muovautuneet aikakausien mukaan, uusiutuneet yleisiä ideaaleja mukaillen tai niitä vastustaen, kapinoiden - ja tietysti kaikkea siltä väliltä. Ennen ihminen osasi huolehtia perustarpeistaan, nyt ollaan edistytty huolehtimaan yhteiskunnan ja yritysten kasvun ja tuloksen tarpeista, sekä valjastettu perustarpeet niiden tukemina toteutuviksi? Välitysaineena kuulee mainittavan rahan, nykyuskomuksista juurtuneimman (ehkä myös kohdistuksia epäoleellistavimman)?

Edellä mainitut ovat esimerkkejä osittaisesta uusiutumisesta, jossa osa tietämyksestä kantautuu suhteellisen kiinteinä ehdollistumina sukupolvesta toiseen. Mennyt uusiutuu nykyhetkessä ja näyttäytyy tulevana tulevassa nykyhetkessä? Se on yleinen mieltämistapa, tosin rohkenee ehkä väittää että kuluvan hetken syvimmän ja perusteellisimman, kaiken kattavan vuorovaikutteisen todellisuusarvon tajuaminen on ihmiseltä hieman lipsunut? Uusiutumisen kiintopiste on eittämättä kuluva hetki, jossa kaikki mahdollinen mahdollisuuksiemme piirissä yhdistyy. Monet kantautuneet ehdollistumat omaavat riskin kuolettaa kuluvan hetken potentiaalia.

Ihminen pitää staattisista rakenteista ja onkin kutonut niistä aikamoisia, hämmästyttäviä vyyhtejä ympärilleen, mittakaavassa kuin mittakaavassa. Pään, kodin, elämänvaiheiden, ihmissuhteiden ja kokemusten sisällä sekä minuuden käsitysten sisällä ihminen luo staattisia tarrautumia, ankkureita. Eräänlaisia turvapaikkoja; tuttuja ja turvallisia, mikä on ymmärrettävää. Mutta mitä jos elämä pyörii vain ankkureiden ympärillä, vain niitä toistaen tai joksikin toiseksi muovaten, eikö uusiutuminen saata silloin kuihtua ja jokin nimeämätön, eläväinen vuorovaikutteisuuden potentiaali jäädä toteutumatta?

Jokainen on lienee havainnut, että jokin ensiksi niin uusi ja hieno juttu on lakannut tuntumasta niin uudelta ja hienolta. Siitä on tullut uusinta, kuin kesäiset tv-sarjat. Uusinta uutta, uusitaan siis kunnes tulee uutta uusittavaa. Toistoja, jatko-osia ja kokemuksia, teekuppi täyttyy ja pursuaa yli ellei sitä välillä tyhjennä. Onko ihmiselon viime vuosituhannet olleet osittunutta uusintaa, sukupolvesta toiseen? Hienovaraisia muunnelmia samoista uusinnoista?

Pointti ei ole kritisoida uusintakulttuuria sen tylymmin, lähinnä kyseenalaistaa sisäistä asennoitumista uusintaan ja millaisiin tekojen kohdistuksiin se johtaa. Psykologinen uusintoihin eli toistoihin urautuminen ja niiden valtava painolasti konflikteina, toistuvina kärsimyksen hukkaan valumisina tai nykyisyyden kieltävinä ideologioina, eikö se ole uusiutuvuudelta ja potentiaalilta pois? Entä voiko elää uusiutuen, uusintojenkin suhteen? Säilyttää tuoreus turtuneisuudessakin, näin ollen turtumatta? En todellakaan tiedä, elämällä se korkeintaan selvenee jos sittenkään.

Empisolmu

Tapaturmien tasaisessa tomussa,

ovat kaikki sulassa solmussa?

Työnnetään ulos tulosta,

eikä vedetä narusta.

Oppimisesta

Oppiminen on jonkin uuden tietotaidon omaksumista tai olemassa olevan tietämyksen päivittämistä. Painopiste on joko teoriassa, toiminnassa tai sekä-että. Oppimisen luonne tuntuu hedelmällisimmillään olevan jatkuva. Ihmiskunnan tietämys on hyvä esimerkki oppimisen jatkuvaluonteisuudesta ja elävyydestä, joskin tietämyksen kohdistukset ovat mitä ilmeisimmin hakoteillä. Opiskelu on suppea muoto oppimisesta ja sanaan liittyy monia merkityksen syvyyttä supistavia tekijöitä, jääköön se siksi tässä yhteydessä vähemmälle huomiolle.

Ihmiselämän ytimiä on oppiminen jo lajimme sosiaalisen luonteen ja aivokapasiteetin mahdollistaman valtavan potentiaalin ansiosta. Paljolti onkin kiinni siitä, millainen tietämyspohja ihmisyksilölle on tarjolla. Tietämys on staattista, menneestä kantautunutta informaatiota, jonka elävä soveltaminen on enemmän tai vähemmän viisasta. Konkreettinen toiminta on viisauden kohdistuksen mitta, voi jopa todeta.

Nykyään oppimiskyvyn huippuyksilöille eli ihmisille on tarjolla informaatiotulva, joka monessa kohtaa pursuaa yli vanhojen, ennen vallinneiden kaavojen. Tulva myös lisää potentiaalisia muureja ja poimittavia eroavaisuuksia ihmisten välille, joskin myös hälventää niitä monia rajoja ylittäessään. Kyseenalaistamisesta kumpuaa syvää oppimista, sillä tällöin yksilö prosessoi poimimaansa eikä vain niele sitä itsestäänselvyytenä ainakaan heti. Myös oppimisen elävyys säilyy herkemmin kyseenalaistamisen avulla.

Oleellista informaatiomeressä olisi säilyttää ankkurit viisaudessa, viisaassa tietämyksessä. Mielen hiljaisuus on keskeisin selkeyttävä tekijä, sillä jatkuvassa ajatusviidakossa samoamalla on haastavaa ylläpitää saatikka löytää selkeyttä ja eheyttä. Oletettavissa on myös kohdistusvaikeuksia. Ihmisen tietämys on kantanut teknologisten ihmeiden kynnykselle (jopa sen yli), mutta viisas tiedon valjastaminen on jäänyt jämähtäneisyyksien varjoon. Mainitaan vaikka suuret panostukset sotateknologiaan sekä tuottavuuteen ja esimerkki kohdistusongelmista on mitä ilmeisin.

Syvimpiä sanallisia viisauksia tuntuu olevan "en tiedä". Se on läheisessä linkissä oppimiseen. "Ei-tietämisen mentaliteetti" avaa jatkuvaluontoiselle oppimiselle ovia. Ehkämentaliteetti on työkaluna käyttökelpoinen "ovien raottelija". Tietäminen puolestaan sulkee ovia jämähtäessään paikoilleen tietäväisyyteensä. Rutiinit ovat osa elämää, mutta jos koko ajatusmaailma on rutinoitunut ja mukautunut vallitseviin olosuhteisiin, ei oppimista tapahdu kuin korkeintaan vallitsevan mukautumiskuplan puitteissa, kait.

Oleellisuuslistailu ja kohdistaminen

Oleellisuuslistat voimavarojen kohdistuksen työkaluina? Jaottelu projektimaisiin, itsensä hälventämällä toteutuviin kohdistuksiin ja ylläpidettäviin kohdistuksiin. Hälvennettävät ovat puhtaan käytännöllisiä "siivoamistoimenpiteitä", etappeja, velvollisuuksia, aikataulutuksia ja muita väliaikaisia kohdistustoimia. Ylläpidettävien on puolestaan tarkoitus muuntua jatkuvaluontoisiksi ja oleellista heijastavan elämisen saumattomiksi osiksi. Yhdessä molemmat tukisivat oleellista, olipa se kuinka avara, suppea, absoluuttinen tai subjektiivinen tahansa. Tuntuu käyttökelpoiselta, ei voi tietää kuin omakohtaisesti kokeilemalla tai sitten antaa vain olla, niinhän se mennee?

Mielipiteiden laadun olemus

Persoonat sekä yksilökäsitteet rakentuvat laajalti kiinnostuksia ja mielipiteitä peilaten. Ne ovat kuin joukko enemmän ja vähemmän kirjavia magneetteja; vetäen "ensimmäisiä" puoleensa, huomioimatta "toisia" ja torjuen "kolmansia" vaikutteita. Kiinnostuksista puhuttaessa tulee keskeisesti mieleen kiinnostuksen laatu/syvyys. Se on erittäin vaikutusvaltainen tekijä ihmisten vuorovaikutuksessa. Eri syvyystasolla oleva kiinnostus on ehkäpä sitä haastavampi kuilu, mitä kapea-alaisemmasta aiheesta on kyse? Soveltaminen toki auttaa, jos siihen ollaan valmiita "antautumaan" ja jos siihen ylipäätään löytyy intressiä.

Syvä kiinnostus vuorovaikutteisuuteen voi hälventää mahdollisia, ihmisten välillä vallitsevia mielipidekuiluja. Kysyvä, kiinnostusta osoittava ja eräänlainen "esiin manaava" metodi on ehkäpä tehokas kuilun hälventäjä. Ollessaan aitoa, tuo metodi voi peilautuvuutensa ansiosta "manata esiin" aiemmin olemattomia tai piileskelleitä merkityksiä tai näkökulmia myös itse kyselijässä. (tässä linkki aiempaan pohdintaan mielipiteistä)

Itse asiassa tuntuu jopa, että tämä aihepiiri on jonkin erittäin, erittäin merkityksellisen äärellä. Merkityksen, joka koskee keskeisesti niin omakohtaista yksilötason oivallusta, kuin koko ihmiskuntaakin. Tuo merkitys on vuorovaikutteisuus. Oikeastaan vuorovaikutteisuuden voisi sanoa viittaavan koko maailmankaikkeuteen, ainakin jos on uskominen ilmeisiin havaintoihin siitä että tapahtumilla on seurauksensa ja mitä varsin monet muinaiset tietäjät ja nykyiset tiedemiehet ovat teorisoineet ja mieltäneet todeksi. Kuinka laaja-alainen ja kattava tuo vuorovaikutus sitten on, ei tässä yhteydessä ole niinkään oleellista; onhan fokuksena etenkin ihmisten välinen vuorovaikutus.

Merkityksen perustavanlaatuista, äärimmäistä oleellisuuspotentiaalia tuntuisi kuvastavan hieman eri yhteyksissä ja eri tavoin ilmaistu toteama, joka kuuluu näin:

"Mikä on ylivoimaisesti tärkein kiinnostuksenne?" - Jiddu Krishnamurti, Oivalluskyky herää II

Tarkoituksena on linkittää nämä lopussa olevat lainaukset (Jiddu Krishnamurti, kirjassa Oivalluskyky herää II) tukemaan oleellisuuspotentiaalia, joka merkityksen, mielipiteiden laadun kautta on mahdollista välittyä ja jättää asian tällä erää siihen. Ilman minkäänlaista yhteyttä kiinnostuksen tasolla, jäänee vuorovaikutus tai edes minkäänlainen orastava potentiaali sillä erää siihen.

"Kun omakohtaisesti ymmärrämme oman syvän kiinnostuksemme, kykenemme oivaltamaan myös suhteemme toiseen ihmiseen tuon kiinnostuksen mukaisesti. Jos tuo kiinnostus on epämääräinen, pintapuolinen, riippuvainen ympäristöstä ja tuulesta, joka puhaltaa milloin mistäkin, niin sekä ulkonainen että sisäinen toimintamme on jokseenkin  sattumanvaraista ja merkityksetöntä."

"Mutta selvittäkää itsellenne omakohtaisesti, mikä teitä kiinnostaa ja nähkää, kuinka paljon energiaa, tunnevoimaa ja vitaalisuutta olette valmis panemaan tuon kiinnostuksen jäljittämiseen, sillä jos teillä ei ole tunnevoimaa eikä syväjännitteisyyttä tuon kiinnostuksen jäljittämiseen, niin - jos sallitte minun huomauttaa - turmeltuminen on alkanut..."

"Puhumme siitä, oletteko kiinnostuneet, vitaalisesti kiinnostuneet jostakin, onko jokin asia teille tärkein, teille ihmisenä - en tarkoita luonnonlahjaa, taitoa enkä kykyä. Jos teillä on tuollainen syvä kiinnostus ja elätte sen parissa, siitä viriää intohimo, tunnevoima, eikä se haihdu vain siksi, että hiuksenne harmaantuvat."

"Kun elämäänne sisältyy jokin pääkiinnostus, olette tietoinen kaikesta. Kun olette kiinnostunut järjestyksestä, ei kysymyksessä ole järjestys vain omassa itsessänne, vaan koko maailmassa."

"Ja onko totuus jokin kiinteä, staattinen vai jotakin elävää, vitaalista, liikkuvaa, jotakin, johon ei ole mitään tietä? Teidän on omakohtaisesti oivallettava kaikki tämä."

Potentiaalinen potentiaali

Havaittavissa ehkä on kuinka ihminen hukkaa potentiaaliaan, valtaosa yksilöistä ilmentää sitä enemmän ja vähemmän kirjavasti. Tämä ei kuitenkaan ole tarkoituksellinen tuomio eikä hakemalla haettu huomio, lieneekö vain oleelliselta tuntuva havainto ilmenevästä; epäoleellisen kukoistuksesta. Kenties suorastaan mekaanisesta sellaisesta, itse itseään ruokkivasta, omaa olemustaan sen kummemmin kyseenalaistamattomasta ihmisolennon valtavirrasta.

Samaan "hengenvetoon" on mahdollista todeta, että vaikka potentiaali ilmeneekin isolti hukkana, se on jatkuvaluontoisesti läsnä, ja että sen jatkuvaluontoinen hukkaaminen tuo oleellisuutta ilmentävän potentiaalin havaittavammaksi; havaitsijan täytynee tällöin sisäistää havaittu, jolloin jotakin perustavanlaatuista saattaa ilmetä. Jotakin, joka ylittää tuon mekaanisen, itse itseään ruokkivan, ehdollistumien, konfliktien, refleksirakenteiden, ongelmien, pelkojen ja pintapuolisten uskomusten ajaman "epäoleellisen todellisen", koukuttavan kierteen. Pelkkä pilkkova tieto tai sillä filosofointi ei johda liene mihinkään, joskin jostakin oleellisesta ja eheästä se voi vihjata tai olla vähintäänkin tulkitsijansa peili. Tuo jokin ei ilmene, jos se yrittää toimia, yrittää korvata olevaa ideologialla, on hyväksymättä parhaillaan ilmenevää, vastustaa sitä. Se ilmenee vain toimiessaan, ollessaan, hyväksyessään ja tapahtuessaan kokonaisvaltaisesti osana totuutta eli tapahtuvaa vuorovaikutteisuutta.

Lopuksi kielikuvajainen takasta: siinä riittää kyllä puita ja liekki palaa ajoittain vahvanakin. Takan lämpöenergia vain valuu hukkaan, sillä takka ei varastoi lämpöä niin hyvin kuin se kykenisi. Sen muurauksessa on näet silminnähtäviä aukkoja, joita on kuitenkin totuteltu olemaan huomaamatta talon asukkien toimesta, toisistaan erottautuvin näkökulmin ja viihdykkein. Osa aukoista on kenties niin hämärissä katon rajassa, ettei niistä saa mitään viitteitä vailla orastavaa kiinnostusta tai niiden pysyvyyden kyseenalaistusta. Asukit toki kaatavat lisää puita ja pitävät huolen että takan edustalla niitä riittää, ainakin toistaiseksi. Takka palaa päivästä toiseen, vaikka asukit vaihtuvat. Harvat tietävät miksi.

Syvä suru ja kärsimys, oleellinen hahmottuu?

Suunnattoman iso aihe ja ennakoitavissa on kenties johonkin joskus johtavaa pyörittelyä ja hahmottelua (käsitellyn kyseenalaistusta rohkaisten, toki). Ensiksi eräänlaisena päistikkaisena sukelluksena aiheeseen pätkä avarakatseista keskustelua, kirjasta "Elämän kokonaisuus" (The Wholeness of Life):

Jiddu Krishnamurti: "Voimmeko nyt kysyä, mitä on myötätunto, joka on rakkautta? Käytämme tuota yhtä sanaa kattamaan laajaa aluetta. Mitä siis on myötätunto? Voiko surun, ajatuksen, mielikuvan alueella elävällä ihmisellä olla sitä? Ei voi. Tosiasiallisesti ei voi."

David Bohm: "Totta."

Krishnamurti: "Milloin myötätunto syntyy? Ellei sitä ole, ei elämällä ole mitään merkitystä. Olette jättäneet minut vaille sitä. Ette ole ottaneet minulta pois muuta kuin pinnallisen surun, ajatuksen ja mielikuvanmuodostuksen; ja tunnen että on jotakin, joka on paljon enemmän."

Bohm: "Näin tehdessämme jokin jää tyhjäksi."

K: "Aivan niin."

B: "Merkityksettömäksi."

K: "Jotakin paljon suurempaa on kuin tämä pintapuolinen, vähäpätöinen touhu."

B: "Kun ajattelumme aikaansaa surun, itsesäälin, ja kun lisäksi havaitsemme ihmiskunnan surun, voitaisiinko sanoa, että syvempi energia on jollakin tavoin..."

K: "...saatu liikkeelle."

B: "...saatu liikkeelle. Aluksi energia on surun alueella..."

K: "Juuttunut."

B: "...sekaantunut jonkinlaisiin syövereihin. Energia on ajatusta syvempi, mutta siinä ilmenee eräänlaista hyvin syvää häiriytymistä..."

K: "Aivan oikein."

B: "...sitä sanomme syväksi suruksi."

K: "Juuri niin."

B: "Pohjimmaltaan se aiheutuu ajatustukkeumasta, eikö niin?"

K: "Aivan niin, se on ihmiskunnan syvä suru. Näin on jatkunut vuosisadasta toiseen. Se on ikään kuin valtava surun varasto."

B: "Se on eräänlaista liikehtimistä, joka aiheuttaa epäjärjestystä."

K: "Aivan niin."

B: "Ja estää selkeyden. Tarkoitan, että se säilyttää tietämättömyyden."

K: "Juuri niin, se säilyttää tietämättömyyden."

B: "Sillä jos näin ei olisi, ihmisen luonnollinen oppimiskyky ratkaisisi kaikki ongelmamme."

K: "Aivan oikein."

Pätkässä viitattu syvä suru viittaa ihmiskunnan ongelmien, mielikuva- ja ajatusrakennelmien konfliktinrikastamaan jatkumoon, joka puolestaan on jatkumoa muun eläinkunnan kärsimyksen värittämälle selviytymisen ja sopeutumisen, miljoonien vuosien historialle. Olisi mielenkiintoista, evoluutioteorian yhteydessä, selvittää missä pisteessä, miten ja miksi "kykenevyys kärsiä" sai alkunsa maapallolla.  Kaipa se ajoi kykenevimpien ja sopeutuvaisimpien välityksellä kehitystä eteenpäin, kunnes johti ihmiseen jolle kehittyi kyvykkyys tarkastella tuota kärsimystä, perusteellisimmillaan nähtynä "syvää surua"? Väittäisin, että absoluuttisen luontainen jatkumo tuolle tarkastelulle on hälventää tuo kärsimys, suru.

Siteeratussa pätkässä kyseenalaistus on viety siis "täysillä päätyyn", ja harpattu siitä ikään kuin vain tarkastelemaan valtavaa "surun varastoa" ja epäjärjestystä aiheuttavaa liikehdintää. Sekä Bohm, että Krishnamurti tulevat molemmat päätelmään, että syvän surun tilan tosiasiallisesta havaitsemisesta, eräänlainen syvä energia on saatu liikkeelle. Eräänlainen universaalisti oleellinen kenties, johon vain ihminen on maapallolla täysin kykenevä, kyetessään tarkastelemaan ja muuttamaan olosuhteitaan riittävissä määrin. Kuka voi sanoa että kärsimisen jatkuminen on oleellista, edes epäsuorasti tai hienovaraisesti? Syvä suru, sen tolkuttomuus ja sen havaitsemisesta kumpuava energia toimia siitä irtautuneesti, siitä kokonaan erkaantuneen todellisuuden jatkumona.

Myötätunto, josta dialogipätkässä on puhe, on viety absoluuttiin, sen ydinolemukseen. Vastakohdista vapaaseen myötätuntoon, siinä määrin, ettei se tunnista muuta toimintamallia. Sillä ei siis ole epäilyksiä, ei konflikteja, ei ideologioita jostakin muusta, se ilmentää ehdottoman rakastavaa olemustaan, mihin sanallisesti voidaan vain viitata.

Äärimmäisen inspiroivaa on Bohmin toteama: "Sillä jos näin ei olisi, ihmisen luonnollinen oppimiskyky ratkaisisi kaikki ongelmamme." Tämä heijastaa suorastaan pakahduttavaa potentiaalia, pohjatonta energiaa, joka ihmisellä on. Jotakin poikkeuksellista, kärsimyksen ja konfliktin kierteestä irtautumiskykyistä? Pätkässä on perustavanlaatuinen, kaikkia laajalti vallitsevia näkökantoja vavisuttava mentaliteetti, koska sen ydininspikset kumpuavat havainnosta, että maailmassa on tuo syvä suru, valtava konfliktin, riiston ja mukautumisen peli käynnissä ja ainoa oleellinen ratkaisu mitä ilmeisimmin olisi sen hälventäminen, siitä irtautuminen sen täyden havaitsemisen herättämän energian siivittämänä.

Villilapsilla on ollut valtavia hankaluuksia sopeutua takaisin "ihmisten ilmoille", mikä korostaa ympäristön vaikutusta meihin, havainnollistavana esimerkkinä. Millainen vaikutus meille näyttäytyy, millaisia arvotuksia ja kyseenalaistamattomia ehdollistumia meille syötetään pienestä pitäen? Millaisesta historiasta meidän oletetaan ammentavan esimerkkejä urhoollisuudesta, isänmaallisuudesta, ahkeruudesta, kyseenalaistamattomuudesta ja elintavoista?  Millaiset arvot ajavat maailmaa? Kenties, jos sen syvästi näkee, jotakin mullistavaa, yksinkertaista ja vapauttavaa voi tapahtua. Ehkä tuon syvän surun täydestä näkemisestä seuraa absoluuttinen merkitys olemassaololle ja ihmiskunnan potentiaali puhkeaa sitä kautta todelliseen kukoistukseensa?

Aihepiiri puhuttelee perusteellisuudessaan ja oleellisuudentunnussaan; jotakin on kenties muotoutumassa, jäsentymässä, toiminnankin tasolla, sellainen tuntemus vallitsee... Ehkä, ehkä, ehkä.

Rentous

Tietty rentous missä tahansa tuntuisi parantavan/eheyttävän sitä, esimerkkeinä puheen pitäminen, urheilusuoritus, liikesarja tai jopa aistillinen kokemus. Liian pakotettu, väkinäinen tai kehnosti kohdistettu energia ilmenee epäpuhtauksina, eräänlaisena sakkana ilmetessään/toimiessaan.

Rentous on kuitenkin eriasia kuin mukavuusalue tai sen painopiste on keskeisesti erilainen, tosin mukavuusalueelta poistuttaessa riski rentouden menettämiseen tulee konkreettisemmaksi. Mukavuusalueella on puolestaan riski ikävystymiseen ja ajanvietteiden ahmimisen kierteeseen, siitä ehkä lisää toisessa yhteydessä. Samalla voitanee myös todeta, että mukavuusalueen ulkopuolinen rentous voi olla mitä antoisinta ja opettavaisinta.

Kontrolloimisen pyyteen hellittäessä rentous astuu esiin, olisiko asia näin? Mitä on kontrolli? Jos pysytellään yksilössä, millaista on tuo kontrolloiminen, kuka sitä ylläpitää ja kehen se kohdistuu? Yksilön tapauksessa kontrolloiminen on opittu toimintamalli (vrt. villieläinten kasvattamat lapset), jossa kontrolloija ja kontrolloimisen kohde ovat samat; yksilö itse. Itse, minä, on siis keskeinen kontrolloimisen pyyteessä, jopa sen kohdistuessa muihin. Se millaisena tuo kontrolloiva minä näyttäytyy on ilmiselvästi kulttuurisidonnaista, ehdollistuma. Tiettyjen rajattomien piirteiden voisi tosin väittää hahmottuvan vähintään pilkahduksin.

Kontrolli on pyrkimystä ohjailuun ja manipulointiin, suoraan tai hienovaraisemmin. Tehokkaimmillaan se on kyseenalaistamattoman ehdollistunutta. Kontrolloitu on väistämättä konfliktissa ja konfliktin vallitessa rentous ei pääse ilmenemään täydessä potentiaalissaan. Mutta heti, kun kontrollitila hahmottuu tarpeeksi ja sitä vastaan ei pyristellä (pelkällä) vastakontrollilla, saattaa tuo rentous tulla luontevasti, ehkä.

Rentouden voisi sanoa olevan luontevaa, pakottamatonta. Rentouden merkitys on jälleen kerran jokaisen ehdollistumien peili, joten se subjekti jolla rentoutta katsastellaan, monesti kitkee sitä juuri kontrolloimisen kaavussa. Olisiko oleellista, että hyvyys olisi rento olotila ihmiselle?

Ansailmaisut: "eroihin keskittyminen"

Subjektiivisille näkemyksille annetaan ehkäpä liialti painoarvoa, eroihin keskittymiselle. Se näyttää yhä selvemmältä liiallisuudessaan? Luohan ihminen juuri noihin omiin subjektiivisiin näkemyksiin ja motiiveihin velloutumalla mahdollisia muureja vuorovaikutukselle. Aito rehellinen mielipide siitä millainen maailman tulisi olla? Ehkei sen tosiaan pitäisi olla mielipide lainkaan, ennemminkin omakohtaisesti oivallettu, perin yksinkertainen ystävällisyys, jonka päälle sitten voi ikään kuin kasata "leikkimielisiä mielipiteitä"? Raju johtopäätös, ehkä.

Mihin nykytila sitten viittaa, voisi olla tuo eroihin keskittymisen liiallisuus, joka ruokkii konfliktia, muureja ihmisten välillä, kilvoittelua ja eriarvoisten hierarkioiden porskuttamista. Ehkä tuon vastakohtiin keskittymisen täyden överiyden täysi havaitseminen hälventäisi sen, jolloin voitaisiin vain keskittyä monimuotoisuutta arvostavaan ystävällisyyteen toiminnan ytimenä, yksilötasolta alkaen? 

Enkä väittäisi sitä tuolla tavoin havaittuna utopiaksi, ennemminkin potentiaaliksi, jota liialliset eroihin keskittymiset ovat etäännyttäneet kollektiivisella tasolla ja jota enemmän tai vähemmän hienovaraiset ryhmäpaineet esimerkiksi valtamedian toimesta ruokkivat, liiaksi. Potentiaali kärsimyksen ja konfliktin hälvenemiselle on ainakin ilmeinen, mikäli ihmiset höllentäisivät eroavaisuuksien kyöhnäämistä. Eikö se olisi oleellista?

Informaatiotulva

Omakohtaisen havainnon kautta tuntuu olevan helposti nähtävissä, että nykyajan merkittävimpiä ilmiöitä on informaatiotulva. Siinä on tullut kahlattua ja harpottua jokunen vuosi ja välillä tuntuu, että todella eksyy täysin eheästä hahmotuksesta, yksinkertaisesta ytimestä, sikäli mikäli sitä missään vaiheessa on. Pikemmikin voisi sanoa olevan oletusarvoista, ettei tuo yksinkertainen universaali viisaus riittävästi erotu mukautumisleikeissä.

Etsimismentaliteetti, joka omakohtaisesti on ollut vallalla, kantaa edelleen liitoaan, samoin pohdiskelu ja filosofointi, onneksi useimmiten riittävällä leikkimielisyydellä, väittäisin. Joka tapauksessa tuntuu, että etsimisen ajava voima on pysähtynyt. Jokin universaalinen tulee niin ilmeisenä vastaan nurkassa kuin nurkassa, hieman eri painotuksin tai harhautumin, ettei ehkä hyödytä etsiä koko ajan nenän edessä olevaa neulaa. Tulvan keskeltä löytyy kyllä rojua ja kiinnekohtia jos siihen sukeltaa, se on sen luonto. Se voi myös hukuttaa täysipainoiseen mukautumiseen ja vastakohtansa ruokkimaan äärivastustukseen tai olla sitä tekemättä.

Todellisuus on nyt, tästä löytyy kaikki kun sen riittävän syvästi näkee. Kannattelemme nykyistä todellisuuttamme jakaessamme itsemme todellisuuden hahmottajiksi ja todellisuuden hahmotettavaksemme ja siihen kulutamme aikaamme. Ihmisellä on jo kauan ollut jatkuvaluontoinen potentiaali siirtää universaali, kollektiivinen viisaus ja vastakohdaton hyvyys toimintaan. Väittäisin, että tämä ilmeinen potentiaali on ollut olemassa vähintään siitä asti kun ihminen kykeni turvaamaan elinyhteisönsä perustarpeet; saavutettuaan niiden riittoisuuden, joka ei kuitenkaan riittänyt (kuin ehkä joillekin muinaiskansoille?). Entä riittääkö nykyihmiselle mikään? Mikä olisi se riittoisuuden taso, jonka johdosta kollektiivinen ihminen voisi keskittyä oleelliseen, muutoinkin kuin hetkellisin ja osittunein pilkahduksin? Onneksi ei ole mitään hätää, eikä pelättävää vaikka hienosäädetty fiasko kummasti ihmestyttää ja kummastuttaakin pientä kulkijaa.

Ajatusleikkilähtökohta avoimeen vuorovaikutukseen

Otsikko tuntuu erinomaiselta kiteytykseltä, jopa siinä määrin, ettei siitä tarvitsisi mennä juuri muualle kuin avoimiin ajatusleikkeihin. Leikki-sanan mielleyhtymät ovat mielestäni ("mielipide-ehdollistumisieni mukaan") kiehtovat ja on jopa monesti filosofoitu, että "leikkimäinen vakavuus" on täysipainoista toimintaa. On tuntunut oleelliselta erkaantua sitaattien laukomisesta, mutta laitetaan tähän paradoksaalisesti kumminkin yksi Nietzscheä koskeva lainaus (kirjasta ikävystymisen filosofia):

Hän väittää kypsyyden olevan sitä, että ihminen "jälleen saavuttaa sen vakavuuden, jossa eli lapsena leikkiessään".

Sitaatista saa kieltämättä mielenkiintoisen ajatusleikin, jota kyseisessä (erinomaisessa) kirjassa osin sivuttiin. Kulttuurissamme on laajalti vallalla aikuistuminen ja aikuiseksi kasvaminen, eräänlainen kypsyminen. Lapset nähdään epäkypsinä, kypsytettävinä "kunnioitettavan aikuisen potentiaaleina". Kunhan vain tulisimme kypsiksi yhteiskuntamme poimittaviksi, valintojen ja tarkasti rajatun vapaa-ajan viihdykkeiden maailmassa. Ei välttämättä näin, mutta ajatusleikkinä kiehtova perspektiivi. Mitä jos kaikki tekemisensä todelliset taitajat, olivat he sitten siivoojia, sairaanhoitajia, insinöörejä tai taiteilijoita (vaikkapa siivousyrittäjä X, vapaaehtoistyöläinen Y, ihminen Z, Da Vinci, Einstein tai Tesla), olisivat säilyttäneet tämän leikkimäisen vakavuuden tekemisessään? Vai ovatko he kypsyneet aikuisiksi ja näin ollen säilyttäneet aikuismaisen vakavuuden tekemisessään ja leikkimäisen vakavuuden korkeintaan rajatuissa vapaa-ajan riennoissaan, viihdykkeissä, niissäkin melko passiivisesti ja samalla tiettyihin ("aikuisten vakaviin") arvorakenteisiin syvemmin ja syvemmin mukautuvasti? Leikki karkasi melko pitkälle, mutta mitä sitten, ei hätää. Ajatuksillahan vain leikittiin.

Ajatusleikkimentaliteetti pohjustaa perustan yksilörajojen (mielipiteet, ehdollistumat, ajatusrefleksirakenteet) käytännölliseen hälvenemiseen. Samalla ne toki säilyisivät käytännöllisesti, mutta eräänlainen psykologinen avautuminen leikin muodossa olisi homman vapauttava ydin. Tällöin voitaisiin tulla omalla painollaan keskustelun kokonaisuutta tarkkailevaan leikkiin, jolla olisi kenties loistava potentiaali tarjota viisauden, tietämyksen, vuorovaikutteisuuden ja totuudellisuuden vapaita oivalluksia. Potentiaali olisi ainakin mieletön.

"Ideologia-ansat" ovat myös kierrettävissä tai paremminkin koko ideologia häviää, jos ihmiset eivät niitä luo. Korkeintaankin ne olisivat ajatusten leikkiä, mikä veisi musertavaa nykytilan kieltävää (ahdistusta, ikävystymistä ja vellovaa epävarmuutta TURHAAN lietsovaa) särmää pois ja oikealla, omakohtaisen oivalluksen yhteiseen vuorovaikutukseen kohdistetulla leikittelevällä tarkastelulla voitaisiin tulla merkittäviltä tuntuvien oivallusten äärelle. Katse siis olisi otollista suunnata lähelle, omakohtaisesti, aluksi ajatusleikkimäisesti kyseenalaistaen. Toiminta ja ajattelu kumpuaisivat välittömän, vallitsevan todellisuuden perusteellisesta näkemisestä sen ilmiöillä leikittelevän tarkastelun kautta, ei pyrkimyksistä muuttua tai tulla joksikin muuksi, ei siis ideologiohin tai vastakohtiin ankkuroitumisen kautta.

Annettaisiin siis ajatuksilla leikittelevän keskustelun kuljettaa vapaasti vailla päämäärää, kuin poluton polku. Jos polun päässä ei ole ei ole viimeistä pysähdyspaikkaa, kuinka kummassa voisi olla polkua jolta eksyä (lausahdus on muistin mukailema lainaus jostakin joskus luetusta zen-pätkästä). Antaudutaan siis leikittelevälle keskustelulle.

Lisäksi antoisa leikkimuistisääntö on sanojen rajallisuus. Tällöin niiden merkityksilläkin voisi pelata huolettomammin ja ehkä niiden läpikuultavuuden lävitse voisi tällöin nähdä. Kenties jokin "hologramminen" yhdistävä tekijä tulisi jossakin vaiheessa esiin, toistuvana, universaalina teemana, liikkuivat sanat sitten missä tahansa? Lapsellisen joutavaa leikkiäkö vain hain?

Jatkuva ilmennys

Mitä tahansa minuus on, sen ydinolemus on tuntematon, mutta jatkuvasti itseään ilmentävä. Mitä tahansa mikä tahansa on, sen ydinolemus on tuntematon, mutta jatkuvasti itseään ilmentävä? Vaikuttava toteamus, johon sisältyy totuutta vähän kaikesta. Tietämys on kätevää, mutta sekin on vain sitä minä se tuo osittuneen itsensä esille ja kuinka se vaikuttaa juuri nyt. Tuo vaikutus ei ole kokonaisuudessaan sanoiksi puettavissa, eikä sitä liene tulisi yrittääkään. Vaikutuksen kaksijakoisuus tajuntaan ja alitajuntaan on myös kyseenalaistettavissa. Todettakoon vielä, että Bohm ilmaisi kyseessä olevan ikivanha viisaus, ajattomaksi luonnehdittava.

Tässä kirjoitushetkessä ilmentyy tämä teksti ja siellä täällä poukkoilevat ajatus- ja aistihavainnot ympäriltä. Sitten teksti taukoaa ja palaan takaisin sen pariin, teen ensiksi pienen lisäyksen Bohmista ja siitä, kuinka hän ei ollut ominut sanontaa, koin sen jostakin syystä oleelliseksi. Nyt kirjoitin tarkoituksellisesti asiasta kahteen kertaan, ilmentävänä esimerkkinä. Olen muutoinkin leikitellyt suoran ajatusvirran kirjoittamisesta, ehkä tässä tuli hieman sitä efektiä, tosin palasin päiviä myöhemmin muokkailemaan edeltäneitäkin lauseita.

Mitä mikä tahansa on, sen voidaan siis sanoa olevan itseään ilmentävä (mistä ihmiset tekevät kirjavia ehdollistumatulkintojaan). Kuten Nykyisyys-tekstissä oli ainakin yrityksenä ilmentää, nykyisyyden välittömyys ja totuudellisuus ovat tuo ilmentäjä niin menneestä säilytetylle, kuin tulevaisuuden varalle kaavailulle. Jatkuva ilmentäminen pääsee lähimmäksi totuutta sanallisen ilmaisun piirissä, voisi jopa spekuloida – etenkin tämän otsikon alla.

Blogi ilmentää pääosin sanallisia pohdintoja, sanaleikkejä sekä jostakin syystä mielenkiintoa herättäneitä ja kannatelleita havaintoja. Peilaus ja tekstimuotoinen purkaminen ovat osa tuota ilmennystä, jossa tarkoituksena on pitää ironian, ehkä-logiikan ja kyseenalaistuksen sävyjä mukana. Ilmennys on perusmuodoltaan itsenäisesti vapaa, se on ehkäpä vapauden ydinolemus; "ehdoton potentiaali ilmetä".

Ilmennys on nykyisyyden vapaa, "väistämätön" virtaus, sisältäen yksilön toiminnan vuorovaikutteisen, uusiutumispotentiaalisen luonteen. Se on yhdistäjä, ennemminkin kuin erittelijä. Luonnollinen, ennemminkin kuin keinotekoinen tai mekaaninen, pelkän refleksiivinen. Myös tuo keinotekoisuus, mekaanisuus ja refleksiivisyys sisältyvät ilmentymisen virtaukseen. Se ei myöskään tunnista kiirettä, valikoimista, ongelmia eikä mustavalkoisia ehdollistumia, vaikka ne siihen sisältyvätkin kannatellun menneisyyden kannattelemasta ihmisperspektiivistä?

Jos palaan tähän tekstiin vielä ennen julkaisua ja teen lisäyksiä, poistoja tai muokkauksia, kyseessä on silloin nykyisyyteen kohonneen "menneessä nykyisyydessä tapahtuneen" ilmennyksen perustalle rakentuvaa uutta ilmennystä. Palasin tekstiin useita päiviä myöhemmin ja monia erimuotoisia muokkauksia tapahtui, kunnes tuli tunne, liekkö turhautuma; antaapa olla. Ja painoin Julkaise-nappia.

Viisain mieleen juolahtava lopputiivistys on ehkäpä "en tiedä". Siltä pohjalta sitten tietämään, kokemaan ja näkemään, elämään ja kuolemaan mikä parhaillaan ilmentää ja ylläpitää itseään?

"Mitään todellista totuutta ei koskaan ratkaista järkeillen eikä määritellen. Totuus on nimittäin kaiken määrittelymme tuolla puolen. Sitä ei voida sanoa, ei edes ajatella, se voidaan vain elää." - Yrjö Kallinen

Signaali

Vuosituhannen sensaatio, hälisivät kaikki: ajan kasvoista kasvottomiin, syrjivistä syrjittyihin ja syrjäytettyihin. Teleskooppitorni Chilessä oli poiminut jotakin kerrassaan mykistävää. Aaltotaajuuden, kumman tutun ja samalla tuntemattoman; sen lähde oli kiistatta kaukana aurinkokuntamme ulkopuolella. Tässä tuo viesti sanasta sanaan.

"Namaste ihmiset. Olemme planeetalta Purpur ja tarkkailleet Sinistä, asuttamaanne planeettaa. Vihdoinkin saimme poimittua signaaleistanne kaavan ja näin ollen välillämme on vuorovaikutus teistäkin katsottuna. Avaruus on valtava, sitä ei voi käsittää merkistösarjoin, se ulottuu kattamaan meidät kaikki. Kuinka sitten on, kun suuntaamme kurssimme yhteen noista miljoonista galakseista, otetaanpa vaikka tämä spiraalimainen, tässä spiraalimaisen vieressä – kaikki niin valtavia ja vaikuttavia, pakahduttavan mykistäviä. Näistä miljoonista ja miljoonista tähdistä kohdistamme yhden, jota kiertää Sininen. Te, Sinisen asukit, olette osanneet tehdä itsestänne jotain perin omaa. Meillä meni tavattoman pitkään tulkita, miten olette toimenne hoitaneet. Olette kerrassaan poikkeuksellisia tietotulvan tietäjiä ja eriarvon esimerkkejä, universumi jaksaa yllättää. Voikaa hyvin, ja muistakaa itsenne pilkahduksiin kyllästyessänne, ettette todellakaan ole yksin millään muotoa ja kauttanne ilmentyy mitä suunnattomin potentiaali. Mikään todellinen ei todellakaan ole uhattuna, koskaan."

Tuota sykliä jauhoi signaali toistuvainen, mutta sitä varmuuden vuoksi seurattiin, seuraavat sata vuotta. Jatkoivatko hullut?