Sikakiva

Nerokasta kerrassaan,

kuinka siat kylpee kermassaan.

Missä vahingon rajat,

kun sillä semmoiset varat?

Abstrakteja imbesilliarvoja,

ja mukaudumme mukaan, tuohon tapaturmaan.

Ilmapallo

Se oli perin vivahteikas ja ärräpäitä lähetellyt prosessi: varsinkin alkusysäyksen liikkeelle lähtö vaati suunnattuja voimia. No, paksu muovi löystyi ja ilmapallo kasvoi kuin kasvoikin, kasvoi lisää, paisui ja saavutti läpikuultavat ihannemittansa. Puhaltajan kanttia kyllä koeteltiin, sen verran mainittakoon. 

Sitten ilmapallo eli ja mukautui, oli osallisena perherutiinissa. Sen monimuotoisuus kukki, staattinen pintasähkö näet veti pinnalle kaikenmoisia kirjavuuksia sormenjäljet seuranaan.

Eräänä aikaisena aamuna pallo pääsi kuitenkin käsittämättömällä tavalla irti olohuoneen takaseinän alumiinikoukusta, tempautui ilmaan ja liihotteli suuresta läpivedon voimasta ulos viereisestä ikkunasta. 

Kauneutta rappiossa ja uusiutuvuudessa: kieppuessaan mukautuvimmat tomutarrautujat säilyivät, muuntuivat ja vähäpätöisemmät väistyivät. Sitten eräs sen pinnan pölyhiukkasista tuli tietoiseksi itsestään ja siitäkös vasta pölläkkä lähti. Pintapöly lisääntyi kuin monistustaitoinen basilli.

Tuulen hennot kätöset kantoivat palloa kohti kuralätäkköä: ”pläts!”. Lätäkön pinnalla se sitten pomppi ja kylpi liassa hetken jos toisenkin. Tarkkailin sitä keittiön ikkunasta. Matala lätäkkö kuivi sen läiskynnän alta ja paljasti terävät sorakivet. 

Pölyhiukkaset olivat jo niin mahtavia olioita että olisivat, koordinoidulla yhteisponnistuksella eli vieriviereen asettautumalla, voineet ponnahduttaa pallon helposti pois lätäköstä. Mutta niillä oli kiire, ymmärtäähän sen, ne olivat keskittyneitä yksilöllisiin eroihinsa, vaikka staattisen sähkön taustasäteily kuinka säteili. 

Entä sitten? Pallo ei puhjennut, se oli näet vahvaa lateksia! Pallo oli tehty aikana, jolloin kestävyys oli arvo. Liki samanaikaisesti antoi tasaisen ailahtelevainen sää mojovan sadekuuron ja pyyhki pölyt pois. Roskakatoksen ruosteen kukittama peltikontu oli vain millimetrien päässä lätäkön reunasta. 

Pallo siis pelastui ja pääsi takaisin kerrostalokolmion nurkkaan. Siellä se sitten keräisi uutta pintakerrostumaa kunnes se puhkaistaisiin, tarkoituksellisesti.

Ansailmaisut: "Pitää tehdä jtk."

Jos käytämme yhtenä hahmotuksemme ankkureista niinkin velvoittavaa sanaa kuin pitää (vrt. englanninkielen "must"), emmekö väistämättä luo sudenkuoppaa vapauden toimimiselle? Pitää on kaiken lisäksi melko hyödytön sana myös velvoituksen määrittäjänä; emmekö voisi vain suoraviivaisemmin tehdä mikä mielletään tehtäväksi tai vain todeta että tämä tehdään näin? Eli jos velvoitteista pidetään kiinni, niin jätetään "pitää-rasiteriskilisä"?

"Pitää kyl käydä kattoo se leffa ja joo, pitää kyl maistaa sitä uutena lanseerattua konjakkimeetvurstia." Ilmaisu liitetään siis myös mukaviin asioihin. Pidämmekö asioiden tekemisen pakottavasta pitämisluonteesta? Edellä mainittu leikkisä paradoksi tuo toki esiin pitää-sanan toisen käyttöyhteyden, "pitää jstk.", mikä varmastikin lisää sanan käytön vilkkautta mieluisampien mielentuotosten mehustelussa. Siltikään se ei poista sanan pakotusvivahdetta, jota toki nyt valonheittimen kera korostetaan.

"Pitää kyl käydä kattoo se leffa" sijaan sijoittaisin esimerkiksi ilmaisuihin "on kyl kiva käydä" tai suoremmin "joo, käydään kyl kattoo se". Ehkei sillä pienimuotoisesti ole mitään väliä, mutta pitkässä juoksussa kaikki vaikuttanee kaikkeen, niin ehkä on (eikä pitäisi olla) ja siitä siis kyseenalaistava ansabrändäys.

Ansailmaisut: "googleta se"

 

 

Vaivaako mieltäsi kastematojen pariutumiskäytänteet vai etkö muista jotakin tärkeää vuosilukua? Eipä hätää, googleta se! En lähde rakentamaan ongelmaa, mutta kyseinen termi sai yhtäkkiä mietteliääksi.

Google on valtava entiteetti. Internetin pioneeriajoista asti se on lipuen runnoutunut varsinaiseksi megatoimijaksi. Otsikossa on viittaus ansaan, jota pohdin nyt. Tietenkin Googlen hallinnoimassa blogissa, Bloggerissa, vapain sanoin. En kuitenkaan ota kantaa suuntaan taikka toiseen, liittyykö yhden jättimäisen teknologisen bisnesentiteetin valtavaan valta-asemaan valtavia riskejä.

Älypuhelinten vauhdikkaan markkinavaltauksen ansiosta internet on kaikkien materiaalisesti ylikehittyneiden, psykologisen pahoinvoinnin vivahduttamien hyvinvointivaltioiden asukkien etuoikeus myös kotiseinien ulkopuolella. "Googleta se" on monien huulilla. Tämän lisäksi melkoisen monen sähköposti, päätoiminen videolähde, karttapalvelulähde ja internetselain – tai vähintäänkin aloitussivu ovat Googleperheestä kotoisin.

Kaiken edellä mainitun lisäksi (edellä myöskin mainittu) kielenkäyttömme on Googlen valtaama, tekstissä jo tarpeeksi monesti toistettu fraasi on muotoutunut maailmanlaajuiseksi tiedonhaun symboliksi, ja ainoa pointtini oikeastaan on kyseenalaistaa se, "ansaleimasimella".

Nykyisyys

"Ja tulevaisuus on nykyisyyden muunnelma."- Jiddu Krishnamurti (teos: Tulevaisuus on nyt)

Jotenkin tuo simppeli lause puhuttelee kovin. Saatan jatkossa käyttää tuota ilmaisua tulevaisuuden perusmääritelmänä. Toteamuksessa ovat painotukset kohdillaan, sillä todellinen yleisessä hahmotuspiirissämme on nykyisyys: se valaisee menneen ja tulevan, ja käsityksemme niistä. Myös menneen voi sanoa olevan nykyisyyden muunnelma, sillä poimimamme muistikuvat ja ajatus- sekä tunnerefleksikokonaisuudet ovat nykyisyydessä ilmeneviä erittelyjä. Ehkemme siis todellisimmillaan olekaan menneen muunteleman nykyisyyden kokijoita, vaan juurikin päinvastoin?

Tokihan painoarvot ovat laajalti menneessä toistaiseksi, mutta samoin kuin universumi, ei ihminenkään ole menneisyytensä (ns. ajanhampaan) hallitsema? Kvanttifysiikka ja monet teoreetikot ovat esittäneet pitkälle vietyjä teorioita tästä. Kvanttifysiikka havaintoineen suorastaan poistaa kokonaan yleisesti mielletyn aikakäsitteen tai määrittää sen erittäin lokaaliseksi, "pelkäksi mitaksi". Omaksumamme käsitys ajan lineaarisuudesta, "vakaasta aika-avaruudesta" ei päde kuin ulkoisiin, havaintotavallamme tarkasteltuihin olosuhteisiin maankamaralla. Jo maapallon kiertoradalla aika kulkee eri tahtia, painovoiman liikkeen vaikutuksesta.  Lisäksi on moneen kertaan osoitettu, ettei psykologinen aikakäsityksemme ole laisinkaan yhtenäinen, toisin kuin viimeistä huutoa olevat, liki täydellisesti tasaisessa ajassa pysyvät atomikellot. Koemme eri olosuhteet ja tilanteet todella eripituisina, jokaiselle ilmiö on varmasti tuttu.

Miten edellä kirjoiteltu liittyy laveaan aiheeseen tarkemmin? No, nykyisyyden voisi perustellustikin mieltää kulkevan jatkuvana virtauksena, nykyisyys kuljettaa aikakäsityksiämme. Menneisyyshahmotuksemme vaatii olennaisesti aikaa, joten nykyisyys ilmentää siis sen, olipa tuo muistijälki millä tahansa ajallisilla kesto- tai painotuskäsityksillä tehty. Päivitämme monesti noita säilyvimpiä muistikuvia, usein vuorovaikutteisesti. Osa taas pulpahtaa pinnalle sopivien nykyisyysolosuhteiden ilmentyessä.

Tulevaisuus puolestaan ei ole vielä edes kokemusperäistä havaintoilmaisua, parhaimmillaankin sen voisi sanailla olevan valistunut, nykyisyyden ilmentämän menneestä kumpuavan kokemusperäisen havainnoinnin arvaus.

Keskeinen pointti fraasissa "tulevaisuus on nykyisyyden muunnelma" on siis ensinnäkin tulevaisuuskäsitteen myöntäminen, puhtaan käytännöllistä. Toiseksi, tärkeyttä säteilevä kohdistus on nykyisyyden valtava voima. Järkevästi suunnitelmallinen tulevaisuuden perusteellinen tunteminen totena, on esimerkiksi eräänlainen avainten avain bisnesmenestykseen (lupa vaikka "göögletellä"), jos sellainen jotakuta kiinnostaa. Mutta toteutuvia päämääriäkin oleellisempaa lienee kuitenkin tuon tajunnan tarjoama täysipainoisempi läsnäolo: tulevaisuus on nyt, menneisyys on nyt.

Keksintö

Tulevaisuuden puutteessa keskitytään menneeseen,

menneisyyden puutteessa tulevaan;

menneen hurmassa menneeseen,

tulevan hurmassa tulevaan.

Keskittyjä,

keskittäjä, 

keskitettävä,

keskittyminen;

yksi ja sama liikunto?

Mielipiteistä

Pohdinta kumpuaa huomiosta, ettei useimmiten välttämättä ole niinkään hedelmällistä keskustella mielipiteistä, ainakaan niin sanotussa mielipiteiden kentässä. Mielipiteiden juuret ja se mitä niiden taustalla on, stimuloivat monesti huomattavasti enemmän. Kun ymmärretään "mielipidereaktiojärjestelmä" ja se, että mielipiteet ovat malliesimerkki siitä, kuinka eri tavoin yksilöt näkevät asiat, vapaan ajatustenvaihdon rikkaus suorastaan hyppii silmille. Sehän toisi meitä lähemmäs toisiamme, kaiken lisäksi rikastuttaen elämää. Miksi ihmisiä noin yleisesti ottaen kiinnostaa mielipiteidenvaihto? Mennäänpä vaikka "kolmen teesin" kautta.

Ensinnäkin useimmiten ei ole muutakaan.

Toiseksi, yhteneväiset mielipiteet esimerkiksi musiikista luovat tunnun keskinäisestä yhteydestä, onhan toki antoisaa jakaa omaa intoaan toisten kesken. Tätä tapahtuu myös joukkoon kuulumisen muodossa. Poimintana vaikkapa murrosikä, jolloin yksilö omaksuu tiettyjen ryhmittymien kannanottoja, ulkoasun ja niin edelleen. Itseään ruokkiva ketju, ilmiselvästi. Mieli uppoutuu ehdollistumakokonaisuuteen, samaistuu sitä kanavoiden ja itsensä päälle rakentaen. Tuota kanavointia ovat sitten olleetkin vaikkapa tv-kanavat täynnä jo jokusen vuosikymmenen.

Kolmanneksi, liittyen vastakohtaisesti tokaan mielipiteiden "samiskyöhnäilyyn", on eriävien mielipiteiden vaihto tai pikemminkin "omista linnoituksista laukominen". Argumentointia, erottelua, monesti suoranaista riitaa. Mielenkiintoista itsepintaista konfliktin ruokkimista; draaman kaarta, elämän suolaa, oikeasti tarpeellista?

Ovatko edellä mainitutkin vain mielipiteitä mielipiteistä? Ehkäpä hyvinkin.

Ehkä-logiikka, josta varsinkin Robert Anton Wilson höpisi paljonkin, on loistava lähestymismetodi mielipiteiden kentässä, sillä sen kautta itseys, minuus, sisällyttää tarkastelunsa ja arvotustensa ytimeen räikeätä, suorastaan vääristelevää jaottelua kitkevän "ehkä-elementin". Tai kitkemisen sijaan voisi sanoa asioiden totuudellisen luonnon paistavan esiin. Tämä luo huomattavissa määrin potentiaalia ja hedelmällistä pohjaa avoimelle vuorovaikutukselle, kuten eräänlaiselle vapaalle dialogille. Itseyskeskittymien kentässä lähes välttämätöntä itsetuholta välttymiselle, voisi jopa radikaalisti todeta.

Toki välillä on hauska heitellä absoluuttisia mielipidetokaisuja; onhan se nyt näin, eikä noin, kyllähän minä tiedän ja niin pois päin, "apinakin tietäisi paremmin", "opinions are like assholes...". Mutta mitä jos tuo erkaantumis- ja eriarvoistumispeli otetaan oikeasti tosissaan? Siitä riittänee esimerkkejä, heh. Kyseenalaistakaa koko raapustelu, kiitos.

Tiedon paikka?

Tieto, tietämys, sillä on iso rooli ihmiselle. Lienee kai turvallinen yleistys, mutta sittenkin normina kyseenalainen? Kollektiivinen tietoklöntti on vaikuttavan suuri, vaikkakin yksittäinen yksilö tuskin pääsee raapaisemaan edes pintaa, onhan tiedon luonne ollut jopa eksponentiaalisesti tuplaantuva. 

Mitä voisi pitää tiedon paikkana, niin typerältä kuin sen pohtiminen voikaan vaikuttaa, heh. Tiedolla on ollut monia merkityksiä ihmiskunnan historiassa ja se on herätellyt monenlaisia tulevaisuuden visioita, itsensä päälle kasaten. Tosin välillä se toiminta on harpponut "dynaamisesti", useimmiten täysin vailla menneen kahleita. Tämän hetken tietovaltikkaa pitelee eittämättä tiede, ainakin niin annetaan ymmärtää. "Tiede" on raaka yleistys, mutta olkoon. Tieto toki ylläpitää myös koko talousjärjestelmäämme, nyt kun itsensä korkeampiarvoisuuden illuusion ylläpidosta, mukamas (valtikka-metafora), tuli puhe. Mutta mikä on tuon tietopiirin totuudellinen paikka todellisuudessamme?

 Seuraavassa pätkä dialogia teoksesta Elämän kokonaisuus (The Wholeness of Life):

Jiddu Krishnamurti: "Sanoisitteko siis, että tietäminen - tietää - on menneisyyttä?"
David Bohm: "Kyllä, tarkoitan, että se, mitä tiedämme, on menneisyyttä."
Krishnamurti: "Tieto on menneisyyttä."
Bohm: "Vaara piilee siinä, että sanomme tietoa nykyisyydeksi."
K: "Juuri siitä on kysymys."
B: "Toisin sanoen, jos sanoisimme menneisyyttä menneisyydeksi, arvelisitteko, ettei osittumaa tarvittaisi?"
K: "Mitä tarkoitatte?"
B: "Jos sanoisimme, jos tunnistaisimme ja tunnustaisimme menneisyyden menneisyydeksi, siis menneeksi, ja niin ollen tietomme olisi menneisyyttä, se ei panisi alulle osittumista."
K: "Aivan oikein."
B: "Mutta jos sanomme, että se, mitä tiedämme, on juuri nyt läsnäolevaa, panemme alulle osittumisen."
K: "Aivan oikein."
B: "Koska tyrkytämme tuon osittaisen tiedon kokonaisuudelle."
K: "Sanoisitteko että, että tieto on osittamistekijä? Tämä on melkoinen pala nielaistavaksi!"
B: "Lisäksi on paljon muita tekijöitä."
K: "Aivan niin, mutta tuo saattaa olla ainoa tekijä!"
B: "Mielestäni meidän pitäisi katsoa asiaa siltä kannalta, että ihmiset toivovat tiedon avulla voittavansa osittumisen."
K: "Tietenkin."
B: "Siis voivansa luoda tietosysteemin, joka yhdistää kaiken."
K: "Eikö tuo ole osittumisen päätekijöitä, ehkäpä ainoa tekijä?"

...

B: "Eikö meidän olisi parempi sanoa, että koko tietoa koskeva sekaannus johtuu osittumisesta?"
K: "Taannoin puhuimme tuosta - taito on asioiden panemista oikeille paikoilleen. Panen siis tiedon oikealle paikalleen."
B: "Niin, ettei se aiheuta meissä hämmennystä."
K: "Tietenkin."

"Iso B" ja "iso K" viittasivat ilmiselvästi, että tieto saattaisi olla hämmennystekijä nykymuodossaan, erityisesti kun sillä on vaikutusvaltaa psykologisesti: ehkä eräänlainen osittuma, joka yrittää pyrkiä kokonaiseksi tai mieltää itsensä "kokonaisena toimijana". Se on valtava paradoksi. Tieto on eittämättä kätevä työkalu, mutta onko se tällä hetkellä oikealla paikalla. Oikealla paikalla viitataan eräänlaiseen vastakohdattomaan oikeaan, luonnolliseen. Tieto on illuusio, kun se mieltää itsensä kokonaisuudeksi, sillä sen juuri on todellisuuden osittaminen. Tällaiseen johtopäätökseen voisi tulla, vaikkei sen missään nimessä tarvitsisi olla niin. Tieto on myös ajatuksen polttoaine, onko ajatus erillään ajattelijasta?  Ajattelu voisi olla ajatuksesta, siis tiedosta, vapaata tiedon utilisointia? Vallitseva yleiskäsitys ajattelusta sekoittuu lähes täysin ajatuksen, siis mennen pohjalta toimimiseen; menneellä perusteluun, "ajatusrefleksijärjestelmän" hienosäätöön tai tyhjäkäyntiin. Toimien osittumasta sekä luodun eheyden hienoista visioista käsin ja niin poispäin. Kenties tai kenties ei.

 Kokonaistoiminta, "eheä toiminta" tai luonnollinen toiminta, on tiedosta vapaata tajunnanvirtaa, todellisinta "hetkessä ja todellisuudessa elämistä". Ei mitään valaistushömppää, vaan yksinkertaista avointa ja vapaata toimintaa, vailla tarpeetonta konfliktia. Vapaata vuorovaikutusta, voisi olla toinen tiivistemuoto. Tieto on mennyttä, heräteltyä osittumaa, peliä jota ei tarvinne ottaa liian vakavasti. Se ei tarkoita tiedotonta aivokuolemaa, vaan tiedosta vapaata, tietoa työkaluna utilisoivaa älyä, joka on muuta kuin tietämykseen pohjautuva tekoäly? Esimerkiksi Da Vincin ja Einsteinin voisi väittää toimineen melko laajaltikin tuolta pohjalta, ehkä. Kun tietomekanismi näkee oma toimintansa kauttaaltaan, se lakkaa olemasta pelkkä mekanismi, ehkäpä se astuu silloin avarampaan kenttään. Millainen todellisuus tuollaisesta kollektiivisesta toiminnasta "kukkisikaan"?

Vielä jatkoa samasta dialogista:

Krishnamurti: "...mutta kun tietoa käytetään psykologisesti..."
Bohm: "Niiden välinen ero olisi nähtävä selkeämmin. Auto sinänsä on nähdäkseni osa, rajoittunut osa, jota voidaan käsitellä tiedon avulla."
K: "Se on elämän rajoittunut osa."
B: "Elämän osa, kyllä. Kun sanon 'olen se-ja-se', tarkoitan koko itseäni, ja niin ollen sovellan osaa kokonaisuuteen. Yritän osan avulla ymmärtää kokonaisuutta."
K: "Kun tieto olettaa ymmärtävänsä kokonaisuuden..."
B: "Mutta se on usein tavattoman ovela, koska en aivan avoimesti jankuta, että ymmärrän kokonaisuuden, ja kuitenkin tuo ajatus sisältyy siihen peitetysti, kun sanon, että koko minä on tällainen."
K: "Aivan, aivan."
B: "Siihen sisältyy olennaisesti, että kokonaisuus on tällainen. Koko minä, koko elämä, koko maailma." 

... 

B: "Jos puhun sinusta, en saisi sanoa, että tiedän kaiken, koska et ole koneen tavoin rajoittunut osa. Kone on jokseenkin rajoittunut, ja voit tietää siitä kaiken tarpeellisen. Joskushan se hajoaa."
K: "Niin juuri."
B: "Mutta kun kysymyksessä on toinen ihminen, et voi todellakaan tuntea häntä. Mennyt kokemus ei paljasta sinulle olennaisinta."

Ehkeipä tieto sittenkään ole niin oleellista, vaan se miten osaamme nähdä sen olemuksen ja vuorovaikuttaa toinen toisiimme siltä avoimelta pohjalta. Tiedon luoma on tiedolla hahmotettavissa. Mikä ei ole tiedon tai esimerkiksi tieteen teorioiden todentama (tiedon, ajatuksen, "ajan tuolla puolen oleva"), ei voi olla tiedolla, osittumalla kokonaisuudeksi puristettavissa. Ehkä olisi paremminkin niin, että jokin sanaton yksinkertaisuus on kokonaisuus, tieto on tuon kokonaisuuden osa, mutta kaukana sen "ajattomasta viisaudesta", paitsi jos näkee paikkansa. 

Ehkä.

 

Kotona

Sumu hellästi hellii,

keskelleen leikkikentän.

Hämmennys ihmettä itkee,

takaa ikkunan.

Koti astuu ulos,

täyttyen itsestään.

Lävistäjä

Tummuu taivas,

hiipuuko valonsäde?

Pilvet ne vain sakenevat,
kaiken lisäksi pyörimme.

Luomus hartauden,

harrastus valikoivan;

hauraan vauraan.

Harvojen harraste,

epätasainen kaste;

kuin hetkessä poissa.

Kaikkeuden lävistäjä,

pientareen lipojan;
sulka pyyhkijän selvän teki.

Kaalimaa

Monien mutkistama,

valintojen tuo kaalimaa.

Toukkia mustassa mullassa,

kaaliansa hakemassa, 

osa nakertamassa.

Oleminen

Ihminen perustaa itsensä identiteettiin ja tuo identiteettiyksilö toimii todellisuuden filtterinä. Se mitä olemme paljastaa itsensä koko ajan, olkootkin se vaikka vain todellisuustunnelimme vesseli. Konteksti luo yhteyden, identiteetin. Olemustamme ei tarvitse etsiä, sillä silloinhan jokin olisi aina hukassa. Sitä ei myöskään tarvitse löytää, sillä se ei ole piilossa (eikä hukassa).

Emme todellakaan ole koskaan valmiita, emmekä liioin melkein jotakin, vaikka niin laajalti on tietämyksen tuoma tuntu. Olemme paloja jostakin, voidaan sanoa, mutta tuo jokin ei ole mielikuvarakenne. Tuo jokin on kaikki. On luonnotonta pohjata palapelimme palat tietämyksen kenttään, vaikka se kuinka itseään laajentelisi ja monimutkaistelisi.

Luonnollista on olla, mitä olemisemme meille paljastaa, eikä lyödä vakavissaan tikkua ristiin minkään sellaisen takia, mitä emme ole tai saisi olla. Tekemisen ei ainakaan ole eheäluontoista toimia olemassa olevan vastustelu juurenaan. Ei ole siiskään olemiselle otollista, että vastustamme tuota vakavissaan tapahtuvaa tikun ristiin lyömistä, vaan sen sijaan antaisimme olemisemme paljastua ajattoman kiintopisteen kautta, yksinkertaisen vuorovaikutteisesti ja avoimen uusiutumisalttiisti, ikään kuin omalla painollaan ohjautuen.

Ehkä.

Kahlevalheet

Monipuolinen ositus tarjoutuu,

itsestään selvää hukka perii.

Vastakohtiaan se valelee, 

kun työskentelee ja laulelee.

Valheen antaa päälle maan,

totiset erot kahleenaan.

Tosi vailla kahleita,

itsestään on selvä.

Heittäytyminen syrjään lie,
vie hämmennyksen hyrrään.

Todellisuus on tässä,

sekö muka uhattuna elämässä?

Ei huolta yksinkertainen,
kahle paperinen on.

Hämmennys

Tämä on ehkä tähän mennessä henkilökohtaisin kirjoitus blogissa. Blogin tekstit ovat enemmän ja vähemmän käsitelleet ääripäitä hipovia kyseenalaistuksia, joiden hämmentävyyspotentiaali voi olla hyvinkin suuri. Tuomo on kokenut sen erittäin konkreettisesti itsekin. Kirjoitin itsestäni kolmannessa persoonassa, eikö olekin hämmentävää?

Vitsit sikseen. Luin juuri äskettäin erittäin osuvan ja uppoavan pätkän hämmentävyydestä. Se sai havaitsemaan jotakin, jonka olin näemmä hukannut tai jolle olin sokeutunut. Kun joitakin vuosia sitten alkoi miedosti maaninen tutkiskelu elämän tarkoituksen ja muun filosofisen jargonin ympärillä, oli se aluksi erittäin euforista ja avartavaa, energisoivaa. Nyttemmin tosin oli alkanut tulla jokin sivumaku, kuin oire jostakin. Jatkuvasti olen kokenut (ainakin sanallisesti), että tutkiskelun voisi jättää vähemmälle ja vain toimia; vain elää, mutta se ei ole pelkästään huojentanut. Olen pyöritellyt tekstejä, joissa puhutaan joksikin tulemisesta vapautumisesta, ehdottomasta rakkaudesta ja psykologisesta ajattomuudesta. Siitäkin huolimatta viime kuukaudet ovat olleet eräänlaista psykologista myllerrystä, osin vellovaa apatiaa ja tunnekuohua, osin obsessiivista uppoutumista milloin mihinkin, muun muassa menneiltä vuosilta paluunsa tehneisiin ajanvietteisiin, sekä ihmissuhdekoukeroita. Ehkei mitään erityisen rajua ja raadollista, jopa ajoittain perin mukavaa ja antoisaa, mutta kuitenkin.

Tänä kyseisenä päivänä istuin parisen tuntia rantakalliolla kaislikon ympäröimänä yksin ja luin. Oli tyyntä, aurinkoista ja hiljaista. Kaislikossa suhisi. On tavallaan hölmöä eritellä tapahtumia ja nostella esiin hetkiä ylitse muiden, siltikin jokin tuolla kalliolla kirkastui, juuri suhteessa edellä mainitsemaani hämmennykseen. Siteeraan seuraavaksi pätkiä tuolloin lukemastani ja jatkan pyörittelyä.

"Asia on siten, että mitä hyvänsä hämmentynyt mieli etsii ja löytää, sekin on väistämättä hämmentynyttä, sen johtajat, sen gurut, sen päämäärät heijastavat sen omaa hämmennystä. Eikö asianlaita ole näin?"

"Luulemme olevamme kovin älykkäitä, kovin kykeneviä ratkaisemaan inhimillisiä ongelmia. Useimmat ihmiset pelkäävät tunnustaa itselleen sitä tosiasiaa, että he ovat hämmentyneitä, sillä silloin heidän olisi myönnettävä oma täydellinen vararikkonsa, oma häviönsä - mikä merkitsisi joko epätoivoisuutta tai nöyryyttä. Epätoivo johtaa katkeruuteen, kyynisyyteen ja groteskeihin filosofioihin; mutta jos kysymyksessä on tosi nöyryys, silloin voimme todella alkaa etsiä ja ymmärtää."

"Milloin valitsette? Vain hämmentyneenä, kun ette ole aivan 'varma'. Kun olemme selkeitä, emme valitse."

"Kun mieli on hämmennyksentilassa, ei elämän tarkoituksen etsimisellä ja tarkoitusperien valikoimisella ole mitään merkitystä, eihän?"

"Te valikoitte; ja kuten totesimme, valinta syntyy hämmennyksestä. Koska olitte hämmentyneitä, halusitte olla varmoja; ja mieli, joka yrittää olla varma kun se on hämmentynyt, vain ravitsee hämmennystä, eikö niin? Sisäiseen hämmennykseen lisätty varmuus vain vahvistaa hämmennystä."

- Jiddu Krishnamurti (Uuteen ulottuvaisuuteen)

Sitten vielä jokunen kärkkäämpi kohta samasta pätkästä:

"Mutta kun mitätön mieli ajattelee, että jokin sen osa ei ole mitätön, se vain vahvistaa omaa mitättömyyttään. Väittäessään, että on olemassa Atman, korkeampi itseys tai muu sellainen, hämmentynyt ja asiaa tuntematon mieli on yhä kahlittuna omaan hämmentyneeseen ajatukseensa, joka pohjautuu suurimmaksi osaksi traditioon, siihen mitä toiset ovat opettaneet."

"Mutta millä tavoin mitätön, hämmentynyt mielemme suhtautuu elämään? Se on tärkeätä, ei elämän kuvaileminen. Kaikki kysymykset ja vastaukset ovat riippuvaisia suhtautumisestamme elämään."

"Tosiasiallisesti te olette erottanut itsenne elämästä, eikö niin? Ette sano, >>olen koko elämä>>, ja pysy hiljaa; haluatte  muuttaa tätä ja kehittää tuota, haluatte torjua ja pitää kiinni. Te, tarkkailija, jatkutte liikkumattomana, pysyvänä keskuksena tässä valtavassa liikunnossa, ja niinpä olette takertunut ristiriitaan, suruun. Millä tavoin nyt te, erillinen, suhtaudutte kokonaisuuteen? Millä tavoin lähestytte tätä äärettömyyttä, maan ja taivaitten kauneutta?

"Mitä pyydämme, sitä saamme. Elämämme on mitätöntä, kituliasta, aivan pinnallista ja rutiiniin kahlehdittua; ja vähäpätöisen mielen jumalat ovat yhtä typeriä kuin niiden aikaansaaja. Elimmepä palatsissa tai pienessä kylässä, olimmepa toimistoapulaisia tai mahtimiehiä, tosiasia joka tapauksessa on, että mielemme on mitätön, rajoittunut, kunnianhimoinen, kateellinen; ja sellaisen mielen turvin haluaisimme oivaltaa onko Jumalaa, mitä totuus on, minkälainen on täydellinen hallitus, ja etsimme vastausta lukemattomiin päähämme pälkähtäviin kysymyksiin."

"Juuri mitätön mieli yrittää, ponnistelee, etsii ihanteita ja järjestelmiä, kehittää loputtomasti itseään hyveitä harjoittamalla. Hyve lakkaa olemasta hyveellistä kun sitä harjoitetaan."

"Kun mitätön mieli haluaa tietää mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, se tulee löytämään oman mitättömän vastauksensa. Teidän on kuoltava kaikelle tunnetulle, jotta tuntematon voisi olla."

- Jiddu Krishnamurti (Uuteen ulottuvaisuuteen)

Yllä siteerattuihin sanoihin ei oikein keksi lisättävää. Pohdinkin siis vain jotain aihepiirin ympäriltä ennen kuin lopetan, heh. Mitä sitten pitäisi tehdä hämmentyneenä? Ei mitään. Kun mieli näkee oman hämmenyksensä, tuo tosiasia vaikuttaa. Hämmennyskierteen perusteellinen havaitseminen hälventää sen. Toimenpiteet hämmennyksestä käsin ovat lisähämmennystä; valintojen maailmassa tulisi valita ja tulla joksikin, olla jotakin; jatkuvaa sopan hämmennystä. Ei ole mitään hämmentävää. Hämmennys sorsii ihmiskunnan mieletöntä potentiaalia.

Asioiden tutkailu johtaa helposti hämmennykseen, maailma kun on kohtalaisen hämmentävä. Mukautuminen ja passivoituminen hämmennyksen huntuun voi peittää peittoonsa. Rajat ovat itseasiassa jyrkät, mutta harvemmin niitä vasten pusketaan kun mieli pitää itsensä kiireisenä leikkikentällä, kamppailemassa vastakohtia vastaan vastakohdilla ja punomassa pysyvämpää tai kunniallisempaa jälkeä nimikokonaisuudelleen.

Joten, jos nyt on selvää että hämmennys ruokkii lisää samaa ilmiötä, ainakin sen riskit ovat suuret, kuinka sitten toimia? Toimia siten, ettei esitä tuota kysymystä, "kuinka toimia" ja vain toimia. Hämmennysverkostossa se voi olla haastavaa, ellei näe sitä juuri sellaisena kuin se on; hämmennyspeilien pelikenttä. Kun koko hämmentelyn näkee eräänlaisena isona vitsinä, ehkä siinä voi edelleen jotenkin toimia, vaikkei tuo kompleksi klönttimöntti itsessään toimisikaan?

Iso vitsi

Vinksahtanutta tosikkomaista tomua ja huipaisaa mielenvikaisuutta ilmassa, ennusti visiologi Vinston V. Visiiri, juuri ennen kuin lähetys sumeni signaalin katkettua. Signaalin äkkikatkaisu ei kuitenkaan auttanut, aalto oli jo liikkeessä. Dominoefektin lailla se sitten käänsi syömärin tekstisyötteen kiintopisteen kohti *yhteiskuntaa*. Tekstisyötettä olisi lie voinut luonnehtia jopa näsäviisasteluvimmassa vilvoittelevaksi egoentiteetin juoneksi. Lähestymistapa-suosite onkin siis statukseltaan: "varoen". Kyseenalaistusprosessointi on enemmän kuin suositeltava tapa, mikäli lähestymistä jatketaan.

Ennen kuin pyörittelyratas singahtaa omiin solmuihinsa on tärkeä muistaa että ydin, josta kaiken voisi totuudellisimmillaan sanoa kumpuilevan, on äärimmäisen puhdas kaikesta jaottelusta, sekä erittäin yksinkertainen: intergalaktinen yhteen nivoutuma, kaikkinaisen vapaan vuorovaikutuksen sanaton "cool"-hehku, puhdas ehdoton rakkaus, ajaton uusiutuvuus, kaikkeuden tosiolemus taikka luonnollisuus. Tosin tämän tekstin piirissä lienemme lähempänä jotain aivan muutakin. Sanallisesti joka tapauksessa mahdotonta ilmaista täysin, eihän pelkkä sana kai koskaan ole konkreettisesti sitä mihin se yrittää osoittaa, oltiinpa sitten miten kaukana aiheesta tahansa.

On tunnetusti lottovoitto syntyä Suomeen, miksi viedä ajatusta sen edemmäs, sillä hyvä? Elintasoindekseissä kuulumme täällä monien (järjestelmämme arvoja heijastelevien, köh) mittareiden mukaan tilastojen kärkipäähän ja siitä muistetaan muistutella. Miksi suunnata kyseenalaistavaa kritiikkiä nykytilanteeseen, kun elämme niinkin sivistyneessä hyvinvointiyhteiskunnassa, vieläpä Pohjoismaassa!

Hyvinvointiyhteiskunnassa, jonka standardeihin kuuluu kirjava pahoinvointi, ihmisten eriarvoisuus leikkikentän piirissä kirjavine syrjäytymisineen ja jossa vallitsee demokratiana hehkutettu hienovaraisesti sumennettu harvainvalta? Hyvinvointivaltion statusta vailla olevien valtioiden statusta peilataan siis standardiin, joka itsessään sisältää järjestelmällistä ihmisten perustarpeisiin liittymätöntä (okei, ja liittyvää) pahoinvointia ja korkean elintason sairauksia. Eli kun nälänhätä ja muut perustarvesidonnaiset, itsestään selvästi ratkaistavissa olevat, joskin yhä laajalti ratkaisemattomat yksinkertaiset "muka-ongelmat" on selätetty, on vielä monimutkaisia, toinen toisiinsa blenderöityjä itseään ruokkivia hyvinvointiongelmia ratkaistavana? Sitten ovat toki vielä uhkakuvat, joista voi hyvinvoivaa passivoivaa pahoinvointia ammentaa, onneksi; "Talousjärjestelmämme uhkaa kaatua ellemme kasva, ymmärrätänettehän toki kuomaseni, YT-ystäväinhengessä, että syöpämetaforamme raha nyt vain on paras tapa pyörittää maailmaa."

Mutta mutta mutta, asiathan voisivat olla niin monin tavoin pahemminkin, eikös vain? Elämmehän kuitenkin valintojen maailmassa, vapautemme, joskin vaihtoehtoihin ja rahantarpeeseen sidottua, on silti vapautta, eikö vain? Onhan meilläkin täällä sentään hyvinvointiyhteiskunta, melkein tasa-arvo sukupuolten välillä, korkea teknologia ja korkeahko BKT! Luontoa ja autiota lääniäkin riittää. Rehellisesti tuo ylistys tuntuu ennemminkin tältä: "Tyytykäämme kehnoon puolimieliseen kompromissiin ja itsekeskeiseen tuuletteluun, emmehän me umpisurkeita sentään ole ja hoitakoot joku muu isommat ongelmat ja viis tulevista sukupolvista ja parempaa kohtihan sitä kuitenkin itsestään mennään. Kyllä ne korkeakoulutetut asiantuntijat tietävät mitä tekevät."

Hienosäädetään vain vanhaa ja maalaillaan kauniita visioita, uusinnat ja jatko-osatkin ovat ihan jees, kunhan tuottavat rahaa. Mikä tahansa idea on aikuisten oikeasti hyvä vasta kun sitä voi pitää rahallisesti tuottoisana. "Aikuisten oikeasti" joutaisi sorttiaseman sekajätejyrän alle. Hei mutta, kohta meillä on äly-läsnäloimu-puhelinten ohella itseään ajavia autoja ja postinkuljetuslentorobottihärveleitä!

Miksi sitten kyseenalaistaa? Miksi tunnistaa maailman ilmiselvä pahoinvointi niin ihmiskunta, valtio kuin yksilötasolla, ja eikös se ole aika paksua; suorastaan utopistista liihottelua, parempi siis mukautua muovailuvaha-inspiksin? Siksi, että tuo utopialuonteisuus lakkaa olemasta utopiaa, mielentuotoksia, kun tuon lävitsenäkemisen painoarvo alkaa heijastella ideologiatasolta arkeen, yksilötasolta alkaen. Yrjö Kallisen termiä lainatakseni totuudellisuutena. Ja jos tarkkoja ollaan, voidaan väittää nykyisen hyvinvointivaltion perusteellisimmassa merkityksessään olevan hyvinvoinnin utopia, juuri kansalaistensa pahoinvoinnin tähden. En tiedä pelaako vertauksen logiikka, ei sen liene väliä. Onneksi meillä on takataskussa klisee: leipä ja sirkushuvit.

Suomi on kompromissien maa, joka joidenkin mukaan sabotoi demokratian toimintaa ja muutosten toteutumista, rohkaisten suoranaista passiivista hyväksyntää ja hyssyttelyä. Mitä esimerkiksi huippualhaiset äänestysluvut heijastelevat? Tyydymmekö osaamme, tyydymmekö "lottovoittoomme" ja annamme pelaamamme pelin lottovoittojen valua edelleen vallan, siis vaurauden eriarvostaviin kahvoihin? Niitä ei tarvinne kieltää, mutta tunnustaminen ja todellisuudentilan hyväksyntä voisi olla oivaltava kiintopiste totuudelliselle toiminnalle. Vaikuttava on myös lista YT-neuvottelut vuonna 2014 aloittaneista yrityksistä, "villinä väliheittona".

Ovatko monet itsestään selviksi mielletyt asiat alkaneet paljastaa mukautumisen ansojaan ja hienovaraisia kahleitaan? Sen ei kuitenkaan tarvitse lannistaa, enkä koe sen niin tekevänkään vaikka apatia välillä vienosti ruusuileekin. Konfliktirikkaan yhteiskunnan piirissä sillä on (joku väittäisi suunniteltu) riski passivoitumiseen, mutta konfliktittoman, kiistattomasti laadukkaamman yhteiskunnan arvon kannalta sillä on mitä suurin versomispotentiaali?

Hienovarainen konfliktitila ja alistuneisuus, lapsesta asti hienovaraisesti ja omalla painollaan kouliutunut tyytyminen ja urautuminen vallitsevaan ympäristöön rakoilee kaiken lisäksi itsestään selvästi: se näkyy muun muassa nuorison pahoinvointina, "elintasosairauksina" ja monenlaisina epävarmuustiloina muun muassa työpaikan suhteen, turhautumisina ja masennusoireina. Kuitenkin siinä määrin matalan syvyisenä, ettei se vielä ole lietsonut aaltomaista mielenvallankumousta ja siitä kumpuavaa aktivismia vastakohdattomasti paremman elämisen puolesta? Onko hyvä näin? Tai onko hyvä näin ja hienovaraisin (monesti muun muassa EU:n sanelemin) muutoksin pirstaleisessa yhteiskuntajärjestelmässämme, jota ahne, kansalaisia koneistonaan pitävä riistävä talousjärjestelmä pitää sopivan löyhässä kuristusotteessaan ("hienovaraisesti" ilmaisten). Meni jo aika synkeäksi, onneksi on valot päällä.

Hyvät arvot paistavat monesta paikasta, mutta tulevatko ne liian usein vastakohtiensa kautta? En tiedä varmaksi, mutta katsotaanpa esimerkein. Ympäristön suojelu antaa ymmärtää, että on välttämättä olemassa tarve suojella sitä joltakin eli se tunnustaa konfliktin omaksi juurekseen. Vasta kun se irtautuu kokonaisvaltaisesti kaksijakoisuudestaan psykologisesti, voi ympäristömme säilymisen arvo paistaa kaikessa tekemisessämme itsestään selvänä, vastakohdattomana totuutena. Ovatpa sitä ajoittain toteuttaneetkin muun muassa intiaanit ja lukuisat muut maalliset muinaiskulttuurit, elellen harmoniassa luonnon ja jopa toinen toistensa kanssa. Rauhaa saatetaan pitää monesti sodan ja väkivallan vastakohtana, suorempi vastakohtansa tunnustava termi olisi ehkäpä pasifismi. Eikö ole yhtään mielipuolista, että peilaamme itsestään selvät hyvät vastakohtiensa kautta? Eikö se silloin ruoki konfliktia vastakohtien välillä ja ylläpidä samaa rikkonaista itsetoistoista rataa, johon voivat nivoutua esimerkiksi tuomitseminen ja anteeksiantamaton katkeruus?

Puhumattakaan siitä, minkälaisella tavalla puhdas vapaa-aikamme määrä on pilkottu ja vähennetty sekä mestarillisella markkinoinnilla monesti jo viikonlopputolkulla etukäteen piiloistutettu. Tai vähintään ehdollistetuilla kuluttajakäyttäytymismalleilla turvallisesti ennustettavissa, poikkeustapauksista viis, vai onko näin sittenkään näin? Hauskaa saa ja pitää olla, mutta mikä onkaan sen nykymuodon kaksinaamainen hinta sen syvimmässä merkityksessä, jos välinpitämätön puolitiemeininki jatkuu?

Jos epämääräisen aihepiirin raapimispuun ympärillä jatketaan, nyt etenkin "viihdettä" tarkasteltaessa, on eräs ehkä huomionarvoa ansaitseva piirre julkisten auktoriteettien, virkamiehien ja korkeasti koulutettujen ja mestarillisuuden mielikuvaa tai paksua pankkitiliä tihkuvien titteleiden rikastamien asiantuntijoiden kyseenalaistamaton kuuntelu. Tai passiivinen välittämättömyys, loppuefekti tosin kenties identtinen? Televisiossa tai muussa mediassa kommentoiva tuttu ja turvallinen asiantuntija, kollektiivinen luotto hänen sanoihinsa ja asiantuntijoiden asiantuntijuuteen ja "homma on hanskassa" vakuutteluun, eikö siinä ole mitään mätää? Tuo mätä näet näkee vain järjestelmän piirissä, sen sisäisen reagoinnin ratkaisumallien horisontista käsin. Paljon on hyvinkin, mutta vähän niin kuin rivien välissä vilahdellen, nykysysteemi kun pyörii enimmäkseen rahan hennon sadistisilla ehdoilla.

Vielä akuuttisuutta avartavana lisämuistutuksena mukamas kaikkea valtaa näpeissään pitelevät eriarvoistavat, ylikansalliset talousmahdit. Olisiko aika toimia ehdottomasti ystävällisemmän ja tasapuolisemman, konfliktittomasti totuudellisemman maailman puolesta? Vapaan dialogin kukoistamisesta, vaikkapa Bohm dialogista inspistä ammentaen. Jakamisesta, myötätunnosta, ystävällisyydestä on tehty tylsiä tympeyksiä, konfliktin raikastamasta täpinästä elämisen arvoista? Kunhan heitän provosoivia heittoja, tosin kaikki on niin ilmeistä, näkeehän sen jo filmeistä tai pohjanoteeraavista loppuriimeistä.

Mitä tästä muutakaan yhteenvetoa, kuin otsikon tekonokkela ja jo syntyessään kulunut, rohkaisunhaluinen kielikuva.

Ajatusrefleksijärjestelmä

Ajatus voidaan mieltää ihmiskunnan symboliksi. Vitsinä voisi tokaista, että nykyisessä pitkälti ajattelemattomassa olomuodossaan se määrittää meidät. Yhteiskunnat, kulttuurien kirjot, historian kuvaukset, tieteemme, uskontomme ja kaikkinainen tieto ovat ajatuksiksi puetun erittelyn aikaansaannosta. Ajatus linkittyy myös vahvasti yksilöllisyyskäsitteisiimme ja antaa suuntaviivoituksia tunteillemme.

Professori David Bohm teki oivaltavan erottelun ajatuksen ja ajattelun välillä (hän myös puhui ajatuksesta refleksijärjestelmänä). Ajatus voidaan nähdä kokonaisvaltaisena, menneestä kumpuavana refleksijärjestelmänä, joka kattaa monimutkaisia linkityksiä koko kehon psykologisiin ja fysiologisiin toimintoihin (kuten aistit). Muodostuneet muistijäljet ja tunnejäljet ovat osa ajatusrefleksejä. Refleksit muodostavat monimuotoisia, moniulotteisia ketjuja ja poimivat siis jatkuvasti lisää linkityksiä. Sitä on ihmisen ajatuspainotteinen elämä. Se on eräänlaista tulevan tarkastelua menneen silmin ja sen päälle kasaten, usein vastustelemalla tai aikaisempaa myötäilemällä. Refleksimäisyys on myös itsestään selvästi käytännöllistä, joskin varsin hallitsevaa ja uusiutumiskykyä nakertavaa. Tunnerefleksit kulkevat vahvasti käsikädessä ajatusrefleksien kanssa eli ne nivoutuvat toinen toisiinsa. 

Olisiko vallitsevien ajatusrefleksirakenteiden kyseenalaistus todellisinta ajattelua ja loisiko se siltaa konfliktittomampaan toimintaan ja vuorovaikutukseen, jopa luonnolliseen, muutoksia mukailevaan tuoreuteen? Kuulee myös ajatusten tuolle puolelle menemisestä (mm. Jiddu Krishnamurti), eräänlaisesta hiljaisesta eheyden tilassa toimimisesta, intuitiivisesta toiminnasta. Sen voidaan väittää väläyksittäin kantaneen ihmiskuntaa näinkin pitkälle, joskin eräänlainen mielenvallankumous auttaisi ehkä asioita eheytymään entisestään, ilman että ihminen tekisi niin sanotusti selvää itsestään ja kollektiivisesta ajattelemattomuudestaan.

Elämisen määrittää uusiutuminen (näin voisi väittää), joten "jos" ylipäätään tarvitsee ajatusta, sen ehein muoto on uusiutumiskykyinen ajattelu. Se voisi johtaa todellisuuden perusluonnetta heijastelevaan totuudellisuuteen tai ehdottoman rakastavaan käytännöllisyyteen. Ainakin jos väärinkäytön räikeästi vastakohtaistava kierre katkaistaisiin. Väriä ja rikasta kirjavuutta sen ei tarvitsisi poistaa; ainoastaan yliehdollistavan, alistavan filtterin. Sana ei ole se mitä se yrittää kuvata, joten mitä jos ajatus ei ole se todellisuus, jota ihminen on yrittänyt elää ja mallintaa totuutenaan?

Mitä kaikki edellä mainittu voisi konkreettisesti merkitä (huolimatta konkretiaetäisyyden valekaavustaan)? Kenties ajatuksen hyödyntämistä staattisena, käytännöllisen laadun hahmotusta ylläpitävänä työkaluna. Lisäksi uusiutuvaa intuitiivista vuorovaikutteisuutta, mikä hälventäisi ihmisen luoman viipyvän ongelmakäsitteen kokonaan, kuin itsestään. Ainakin se on ihan hieno ajatus kaikessa ääreisyydessään, eikä sen todellisuuskaan olisi yhtään sen hassumpi, kait.

Sanomattakin

Sanomattakin selvää, ettei ole sanallista selvää.

Sanomattakin kuuntelen.

Sanomattakin välitän.

Sanomattakin elän. 

Sanomattakin on sanoma.

Olio

Tähtitaivas peittyy sen valosta,

aidosta keinotekoisesta palosta.

Alku tulemisen jo varhain,

onhan se peilikuvista parhain.

Omituinen, tuttu kummajainen,

tuo olio joksikin tulemisen.

Kuiske

Koristeiden somistamaa sattumaa,

ketterästi jaollinen kuherrus.

Viekkaasti viipyvää on viehkeys,

tuo ehtyväinen eheys.

Ja kuiske kiirii kaikkialle;

mielikuvistako maailma?

Se serpentiini

Avaruudessa piirtyy. Se serpentiini voidaan taatusti unelmoida poikkeuksellisen täydelliseksi ja yhtenäiseksi, ollen siltikin kaikkea muuta kuin pelkistetty mutkattomuus; sen yksiselitteisyys ontuu. Tuttu juttu ja tuntematon, liekö tyystin mahdoton.

Se serpentiini ei ole yhtenäinen täydellisyys, sillä surkeimmallakin suurennuslasisirpaleella siitä erottuu sinne tänne sojottavia säikeitä. Mitä lähemmäs menemme, sitä moninaisemmat säikeet ja viivoitukset ottavat kumman tutun muodon: mahdollisen.

Se serpentiini omaa määrättömän määrän liikkumavapautta ja tahtoo usein sekoittua omaan muotoonsa. Toisinaan voisi vannoa läpikuultavuuden kajastavan ja koskettaa sen utuista usvaa. Joskus kaikki menee solmuun ja solmut kiristyvät jopa niin kovin, että välillä ne kerta kaikkiaan hälvenevät. Tällä eläväisellä on alut ja loput, mutta ne erottaa vain uusiutumistensa kautta.

Tippasumun kuiske

 .           
Sininen tippa,
vaihtoehtojen vaippa.

                        .
Tähtisilmien kimallus,
pakahduttava sivallus.
.        
Ironinen vakio,
ja lopussa kiitos.
                  .

Kuvajainen

Kuvaaja ei,

ei koskaan voi,

koskaan kuvata kuvattuaan kokonaan...

Voidaan vain elää,

omalta kohdalta,

omimatta?

Historian lehtien sankari?

Olipa kerran sankari urhea, esi-isä esimerkillinen. Taitoi sodan taktiikat ja korrektit tilannepraktiikat. Viimeisen päälle ylväs, kuin seisova toteemipylväs. Uskoa itseensä valoi, sydämensä kukkuraista kunniaa paloi.

Puolinen mieli oli kuitenkin sen, veikeän velisen. Sattuipa näet sattumalta niin, että armottomin voitoin kulttuurit kirjoitettiin. Muistettiin toki antaa armon lahja; kukin alistettu aikansa kutakin palvelemaan?

Tasoitettiin ääret, hienovaraistettiin määreet, olihan kehitys näet ilmiönä selviö. Koitti aikakausi uljas tuo, kun länsimaan sankari soi maailmalle valoaan. Niin hento ja kuulas tuo irvikuva, itsekäs imitaatio. Onko mykistävämpää loistoa nähty alla auringon, kuin puujalkavitsi tuo isojen egojen tahditettu tanssi?

Arvonanto

Kielenkäyttömme ja sen ilmeiset vaikutukset ajattelutapoihin on ollut toistuva teema päänupissa. Eipä siis liene ihme että siitä kirjoitan? Nyt käsiteltävä skeema on hiippaillut mielessä Robert M. Pirsigin teosten ensilukemisesta asti. On ehkä jopa sanattoman myötätunnon mukaista antaa arvoa oivalluksen lähteelle niin muistaessaan, sillä joskus eksyy luulemaan joitakin poimintoja kokonaan omien mielenkeitosten tuotoksiksi, missä ei toki myöskään ole vikaa; ovathan ajatuksemme noin muutenkin eräänlaisia kollektiivisesta sekasopasta "omalla flavorilla" nyhdettyjä hermorataharakanpesiä? Jälleen iso painoarvo omalle arkitodellisuudelle, siellä asioiden arvo joko on tai ei.

Pirsig käsittelee kirjoissaan olemassaolon filosofiaa, johon tämäkin osanen liittyy. Pääsemme pikkuhiljaa kaartamaan aiheeseen. "Olosuhde A aiheuttaa olosuhteen B" (tai sama monikossa), tähän tapaan tarkastelemme asioita erittäin usein. Esimerkkinä vaikkapa resepti, jossa on lista ainesosia ja työvaiheita, jotka yhdessä aiheuttavat vuorovaikutuksensa kautta valmiin ruoan. Tai vaihtoehtoisesti mikä tahansa IKEA:n kokoamisohje. Myös kulttuurissamme intellektualismin pääkallopaikalla tuulettelevat tieteelliset johtopäätökset ovat yleisesti tämän mallin mukaisia; luokittelua ja analyyttista pilkkomista, joista sitten johdetaan välillä summia eli kokonaisuuksia. Ehkä mainittu ilmaisutapa on hieman kallellaan analyyttiseen ääripäähän? Jos hurjaksi ruvetaan, voisi jopa puhua kylmäkiskoisesta ilmaisusta? Mites se "huuhaa" eli tunnepuoli (joka täytynee tietenkin rajata erikseen, heh)?

Nyt tullaan (vihdoin!) otsikon vihjailemaan varsinaiseen ytimeen, eli vuorovaikutustapahtuman vaihtoehtoiseen, kenties kokonaisvaltaisempaan ilmaisemiseen. Sen sijaan, että ilmaisisimme "A aiheuttaa B:n", voisimme sanailla "edellytys A on arvokas B:lle". Käytetään havainnollistavana esimerkkinä vaikkapa sairaalaa. Todennäköisemmin saattaisimme sanoa, että sairaalakokonaisuus koostuu kiinteistöhuollosta, itse rakennuksesta, irtaimistosta, sairaanhoitajista ja lääkäreistä (ynnä muusta). Mutta vaihtoehtoisesti voisimme ilmaista asian näin: kiinteistöhuolto, rakennus irtaimistoineen ja lääkärit sairaanhoitajineen (ynnä muineen) ovat kaikki arvokkaita sairaalakokonaisuudelle. Eikö se ilmaisisi asian myötätuntoisemmin ja todentuntuisemmin niin kaikkia osia, kuin kokonaisuuttakin kohtaan, kertoen kuitenkin samalla juuri saman asian eli faktan?

Raha olisi hauska käyttää tämän ajatusmallin kautta; hengissä pysymiselleni on arvokasta että minulla on rahaa ruokaan, veteen, suojaan ja vapaa-aikaan. Rahan arvolle on puolestaan arvokasta että alistan perustarpeeni sen arvoa tukevaan reseptiin, tietysti kaiken muun tavaran ohella? Ne ihmiset, keillä on eniten rahaa saavat nauttimansa arvon yhteiskunnan arvonannosta rahalle? Vallan arvon reseptille arvokasta on varakkaiden nauttima, yhteiskunnan arvonanto pahalle? Pahan resepti eli räikyvä konflikti ihmisten keskinäisessä arvossa, saa arvonsa rahan arvosta? Ehkä meni ihan metsään, mutta hupaisa ääreismustavalkoinen sanaleikki siitä huolimatta.

Ehkä arvonanto tihkuisi tämän ilmaisutavan kautta juuri todellisuudellemme oleellisimpaan, arkeen — arvokasta ja huolella rajattua vapaa-aikaa toki unohtamatta. Kenties yksi osatekijä myötätuntoisemman maailman reseptissä? Hups! eikun siis arvokasta myötätuntoisemman maailman reseptille?

Liian ehdoton?

Kirjoitin "to do" -listaa, käytän nimittäin erimuotoisia listoja (ja kännykkämuistutuksia) eräänlaisina hahmottavina apuvälineinä (ainakin niin muistaessani). Lisäsin kyseisen listan otsikkoon pikku harkinnan jälkeen "perhaps". Ei sen kummempaa. Mutta myöhemmin listan otsikoinnin tullessa puheeksi erään päättömästi poukkoilevan keskustelun yhteydessä, aloin ensin mukailla sanapartta "ei pidä olla liian ehdoton"... Mutta sitten välähti ja pysähdyin. Korjasin sanani; "en halunnut olla liian ehdollistettu listaan". Eli toisin sanoen en halunnut olla liian ehdoton siinä ehdollistamisessa. Ehdoton itsessään on kielenkäytössämme yllättävän usein suurimman luokan ehdollistaminen!

Enpä tiedä mitä konkreettista hyötyä tästä "muka-tajunnasta" oli, kaipa sen voi nähdä todellisuuttamme peilailevana, sinänsä huvittavana esimerkkinä siitä kuinka kielenkäyttömme sorsii mieltämme. Usein se voi myös tarjota "oivallusta" muistuttavan ahaa-elämyksen kirpeällä kontrastillaan.

Ehkä havaintokuvauksen pointti oli tuoda esille näkemys ehdottomuudesta ja sen arvosta: korupuheisesti ilmaistuna puhtaasta ehdottomasta, kuten ehdoton todellisuutensa havaitseminen ja siitä kumpuava toiminta? Sekin on lie helpommin vain tehty kuin sanottu tai tässä tapauksessa kirjoitettu, mutta myös hupaisa paradoksaalisesti sanailla. Viittaan siis ehdollistetulla tiedolla pirstaloidun todellisuutemme ehdottomaan ennustamattomuuteen, muuttuvaisuuteen ja ennen kaikkea vuorovaikutteisuuteen; mikä tehnee ehdottoman ehdollistamisen erittäin vaaralliseksi asenteeksi? Ukkosmyräkän tuloa ennusteista huolimatta voi surkutella vaikka koko arvokkaan viikonlopun, noin arkisena esimerkkinä (sapettavan pique-nique reissuturmion muodossa). Pikkulapsi puolestaan katsoo maailmaa pienin ehdollistumin (viittaan etenkin psykologisiin tekijöihin), ja kuinka eläväinen ja todellisuuteensa eläytyväinen tuo lapsi onkaan?

Ehdoton havaitseminen ei tietenkään tarkoita että hyväksyisi kaiken todellisuudessa vallitsevan muuttumattomana nyt ja aina, vaan ennemminkin sitä että ehkä aktivoituisi kyseenalaistamaan ehdollistamisen rakenteita välittömästi niiden olemassaolon täyden havaitsemisen kautta ja mukailisi todellisuuden eloisaa ja vuorovaikutteista luonnetta, toki tietyin työkaluin.

Ehkäpä maailmamme olisi silloin parempi paikka elää; ehdottomasti myötätuntoisempi? Myötätuntoinen siksi, että kaikkinaisen myötävaikutuksen (ja ihmisten vahvasti ehdollistuneen kyllä-ei-logiikan vuoksi mainitsemisen arvoisen "vastavaikutuksen", eli ongelmien ja konfliktien monistamisen) ehdoton havaitseminen olisi totisin tosi. Myötävaikutusta voi pitää suorana synonyymina vuorovaikutukselle. Ehkä olen aivan pihalla, mutta jotenkin tuntuu vahvasti siltä että siitä versoisi hyväksynnästä kumpuavan kyseenalaistamisen siemen, kollektiivista nykytouhua kohtaan?

Hassua, mutta tällä logiikalla totisimman toden voisi kenties todeta olevan myötätunto/myötävaikutus/vuorovaikutus, mikä puolestaan on olemukseltaan ehdoton? Todellisuus on muutakin kuin mitä Tuomo tai kuka tahansa kokee, se on koko (käytännöllisesti ajatellen välittömästi havaittava) vuorovaikutteisuus ja mikä olisikaan silloin myötätuntoista ehdottomampi tapa toimia?

Aikamoinen taika

 
On olemassa taika,

joka luonut on kuninkaita, 

hallinnut maita.

Erottanut yhtenäiset,
yhdistänyt eroavaiset.

Ja suonut havaitsijan havaita,

kuinka on asioiden laita,

kun ne kulkevat pitkin raiteita,

uskotellen olevansa vapaita?

 Pitää kerätä voimia,

jotta voi toimia,
vastakohtaisuudet poimia.

Pistää vastaan,
itsensä ylväydessä kastaa,
toinen toisensa haastaa,
ehdollistaen rakastaa.

Johtaahan se kokemukseen uuteen,
joten miksi syytä totisuuteen?

Otetaan osaa peliin,
Ei takerruta keliin.

Poimimalla puutteet,
Samoin kun muut teet?