Arvonanto

Kielenkäyttömme ja sen ilmeiset vaikutukset ajattelutapoihin on ollut toistuva teema päänupissa. Eipä siis liene ihme että siitä kirjoitan? Nyt käsiteltävä skeema on hiippaillut mielessä Robert M. Pirsigin teosten ensilukemisesta asti. On ehkä jopa sanattoman myötätunnon mukaista antaa arvoa oivalluksen lähteelle niin muistaessaan, sillä joskus eksyy luulemaan joitakin poimintoja kokonaan omien mielenkeitosten tuotoksiksi, missä ei toki myöskään ole vikaa; ovathan ajatuksemme noin muutenkin eräänlaisia kollektiivisesta sekasopasta "omalla flavorilla" nyhdettyjä hermorataharakanpesiä? Jälleen iso painoarvo omalle arkitodellisuudelle, siellä asioiden arvo joko on tai ei.

Pirsig käsittelee kirjoissaan olemassaolon filosofiaa, johon tämäkin osanen liittyy. Pääsemme pikkuhiljaa kaartamaan aiheeseen. "Olosuhde A aiheuttaa olosuhteen B" (tai sama monikossa), tähän tapaan tarkastelemme asioita erittäin usein. Esimerkkinä vaikkapa resepti, jossa on lista ainesosia ja työvaiheita, jotka yhdessä aiheuttavat vuorovaikutuksensa kautta valmiin ruoan. Tai vaihtoehtoisesti mikä tahansa IKEA:n kokoamisohje. Myös kulttuurissamme intellektualismin pääkallopaikalla tuulettelevat tieteelliset johtopäätökset ovat yleisesti tämän mallin mukaisia; luokittelua ja analyyttista pilkkomista, joista sitten johdetaan välillä summia eli kokonaisuuksia. Ehkä mainittu ilmaisutapa on hieman kallellaan analyyttiseen ääripäähän? Jos hurjaksi ruvetaan, voisi jopa puhua kylmäkiskoisesta ilmaisusta? Mites se "huuhaa" eli tunnepuoli (joka täytynee tietenkin rajata erikseen, heh)?

Nyt tullaan (vihdoin!) otsikon vihjailemaan varsinaiseen ytimeen, eli vuorovaikutustapahtuman vaihtoehtoiseen, kenties kokonaisvaltaisempaan ilmaisemiseen. Sen sijaan, että ilmaisisimme "A aiheuttaa B:n", voisimme sanailla "edellytys A on arvokas B:lle". Käytetään havainnollistavana esimerkkinä vaikkapa sairaalaa. Todennäköisemmin saattaisimme sanoa, että sairaalakokonaisuus koostuu kiinteistöhuollosta, itse rakennuksesta, irtaimistosta, sairaanhoitajista ja lääkäreistä (ynnä muusta). Mutta vaihtoehtoisesti voisimme ilmaista asian näin: kiinteistöhuolto, rakennus irtaimistoineen ja lääkärit sairaanhoitajineen (ynnä muineen) ovat kaikki arvokkaita sairaalakokonaisuudelle. Eikö se ilmaisisi asian myötätuntoisemmin ja todentuntuisemmin niin kaikkia osia, kuin kokonaisuuttakin kohtaan, kertoen kuitenkin samalla juuri saman asian eli faktan?

Raha olisi hauska käyttää tämän ajatusmallin kautta; hengissä pysymiselleni on arvokasta että minulla on rahaa ruokaan, veteen, suojaan ja vapaa-aikaan. Rahan arvolle on puolestaan arvokasta että alistan perustarpeeni sen arvoa tukevaan reseptiin, tietysti kaiken muun tavaran ohella? Ne ihmiset, keillä on eniten rahaa saavat nauttimansa arvon yhteiskunnan arvonannosta rahalle? Vallan arvon reseptille arvokasta on varakkaiden nauttima, yhteiskunnan arvonanto pahalle? Pahan resepti eli räikyvä konflikti ihmisten keskinäisessä arvossa, saa arvonsa rahan arvosta? Ehkä meni ihan metsään, mutta hupaisa ääreismustavalkoinen sanaleikki siitä huolimatta.

Ehkä arvonanto tihkuisi tämän ilmaisutavan kautta juuri todellisuudellemme oleellisimpaan, arkeen — arvokasta ja huolella rajattua vapaa-aikaa toki unohtamatta. Kenties yksi osatekijä myötätuntoisemman maailman reseptissä? Hups! eikun siis arvokasta myötätuntoisemman maailman reseptille?

Liian ehdoton?

Kirjoitin "to do" -listaa, käytän nimittäin erimuotoisia listoja (ja kännykkämuistutuksia) eräänlaisina hahmottavina apuvälineinä (ainakin niin muistaessani). Lisäsin kyseisen listan otsikkoon pikku harkinnan jälkeen "perhaps". Ei sen kummempaa. Mutta myöhemmin listan otsikoinnin tullessa puheeksi erään päättömästi poukkoilevan keskustelun yhteydessä, aloin ensin mukailla sanapartta "ei pidä olla liian ehdoton"... Mutta sitten välähti ja pysähdyin. Korjasin sanani; "en halunnut olla liian ehdollistettu listaan". Eli toisin sanoen en halunnut olla liian ehdoton siinä ehdollistamisessa. Ehdoton itsessään on kielenkäytössämme yllättävän usein suurimman luokan ehdollistaminen!

Enpä tiedä mitä konkreettista hyötyä tästä "muka-tajunnasta" oli, kaipa sen voi nähdä todellisuuttamme peilailevana, sinänsä huvittavana esimerkkinä siitä kuinka kielenkäyttömme sorsii mieltämme. Usein se voi myös tarjota "oivallusta" muistuttavan ahaa-elämyksen kirpeällä kontrastillaan.

Ehkä havaintokuvauksen pointti oli tuoda esille näkemys ehdottomuudesta ja sen arvosta: korupuheisesti ilmaistuna puhtaasta ehdottomasta, kuten ehdoton todellisuutensa havaitseminen ja siitä kumpuava toiminta? Sekin on lie helpommin vain tehty kuin sanottu tai tässä tapauksessa kirjoitettu, mutta myös hupaisa paradoksaalisesti sanailla. Viittaan siis ehdollistetulla tiedolla pirstaloidun todellisuutemme ehdottomaan ennustamattomuuteen, muuttuvaisuuteen ja ennen kaikkea vuorovaikutteisuuteen; mikä tehnee ehdottoman ehdollistamisen erittäin vaaralliseksi asenteeksi? Ukkosmyräkän tuloa ennusteista huolimatta voi surkutella vaikka koko arvokkaan viikonlopun, noin arkisena esimerkkinä (sapettavan pique-nique reissuturmion muodossa). Pikkulapsi puolestaan katsoo maailmaa pienin ehdollistumin (viittaan etenkin psykologisiin tekijöihin), ja kuinka eläväinen ja todellisuuteensa eläytyväinen tuo lapsi onkaan?

Ehdoton havaitseminen ei tietenkään tarkoita että hyväksyisi kaiken todellisuudessa vallitsevan muuttumattomana nyt ja aina, vaan ennemminkin sitä että ehkä aktivoituisi kyseenalaistamaan ehdollistamisen rakenteita välittömästi niiden olemassaolon täyden havaitsemisen kautta ja mukailisi todellisuuden eloisaa ja vuorovaikutteista luonnetta, toki tietyin työkaluin.

Ehkäpä maailmamme olisi silloin parempi paikka elää; ehdottomasti myötätuntoisempi? Myötätuntoinen siksi, että kaikkinaisen myötävaikutuksen (ja ihmisten vahvasti ehdollistuneen kyllä-ei-logiikan vuoksi mainitsemisen arvoisen "vastavaikutuksen", eli ongelmien ja konfliktien monistamisen) ehdoton havaitseminen olisi totisin tosi. Myötävaikutusta voi pitää suorana synonyymina vuorovaikutukselle. Ehkä olen aivan pihalla, mutta jotenkin tuntuu vahvasti siltä että siitä versoisi hyväksynnästä kumpuavan kyseenalaistamisen siemen, kollektiivista nykytouhua kohtaan?

Hassua, mutta tällä logiikalla totisimman toden voisi kenties todeta olevan myötätunto/myötävaikutus/vuorovaikutus, mikä puolestaan on olemukseltaan ehdoton? Todellisuus on muutakin kuin mitä Tuomo tai kuka tahansa kokee, se on koko (käytännöllisesti ajatellen välittömästi havaittava) vuorovaikutteisuus ja mikä olisikaan silloin myötätuntoista ehdottomampi tapa toimia?

Aikamoinen taika

 
On olemassa taika,

joka luonut on kuninkaita, 

hallinnut maita.

Erottanut yhtenäiset,
yhdistänyt eroavaiset.

Ja suonut havaitsijan havaita,

kuinka on asioiden laita,

kun ne kulkevat pitkin raiteita,

uskotellen olevansa vapaita?

 Pitää kerätä voimia,

jotta voi toimia,
vastakohtaisuudet poimia.

Pistää vastaan,
itsensä ylväydessä kastaa,
toinen toisensa haastaa,
ehdollistaen rakastaa.

Johtaahan se kokemukseen uuteen,
joten miksi syytä totisuuteen?

Otetaan osaa peliin,
Ei takerruta keliin.

Poimimalla puutteet,
Samoin kun muut teet?

Puhdas lika

Laskevat aallot aamuun,

pukeutuvat haamuun.

Unohtuu kaapu unhoituksen,
valikoin naamiaisasun likaisen.

Mut kuinka onkaan oi,

niin puhdas, niin tuore,

se jokin joka aamun toi?

Se jolle ei lie väliä,

onko liaton.

Sen välitön viitta,

äärettömyyksien mitta?