Kirjoitin "to do" -listaa, käytän nimittäin erimuotoisia listoja (ja kännykkämuistutuksia) eräänlaisina hahmottavina apuvälineinä (ainakin niin muistaessani). Lisäsin kyseisen listan otsikkoon pikku harkinnan jälkeen "perhaps". Ei sen kummempaa. Mutta myöhemmin listan otsikoinnin tullessa puheeksi erään päättömästi poukkoilevan keskustelun yhteydessä, aloin ensin mukailla sanapartta "ei pidä olla liian ehdoton"... Mutta sitten välähti ja pysähdyin. Korjasin sanani; "en halunnut olla liian ehdollistettu listaan". Eli toisin sanoen en halunnut olla liian ehdoton siinä ehdollistamisessa. Ehdoton itsessään on kielenkäytössämme yllättävän usein suurimman luokan ehdollistaminen!
Enpä tiedä mitä konkreettista hyötyä tästä "muka-tajunnasta" oli, kaipa sen voi nähdä todellisuuttamme peilailevana, sinänsä huvittavana esimerkkinä siitä kuinka kielenkäyttömme sorsii mieltämme. Usein se voi myös tarjota "oivallusta" muistuttavan ahaa-elämyksen kirpeällä kontrastillaan.
Ehkä havaintokuvauksen pointti oli tuoda esille näkemys ehdottomuudesta ja sen arvosta: korupuheisesti ilmaistuna puhtaasta ehdottomasta, kuten ehdoton todellisuutensa havaitseminen ja siitä kumpuava toiminta? Sekin on lie helpommin vain tehty kuin sanottu tai tässä tapauksessa kirjoitettu, mutta myös hupaisa paradoksaalisesti sanailla. Viittaan siis ehdollistetulla tiedolla pirstaloidun todellisuutemme ehdottomaan ennustamattomuuteen, muuttuvaisuuteen ja ennen kaikkea vuorovaikutteisuuteen; mikä tehnee ehdottoman ehdollistamisen erittäin vaaralliseksi asenteeksi? Ukkosmyräkän tuloa ennusteista huolimatta voi surkutella vaikka koko arvokkaan viikonlopun, noin arkisena esimerkkinä (sapettavan pique-nique reissuturmion muodossa). Pikkulapsi puolestaan katsoo maailmaa pienin ehdollistumin (viittaan etenkin psykologisiin tekijöihin), ja kuinka eläväinen ja todellisuuteensa eläytyväinen tuo lapsi onkaan?
Ehdoton havaitseminen ei tietenkään tarkoita että hyväksyisi kaiken todellisuudessa vallitsevan muuttumattomana nyt ja aina, vaan ennemminkin sitä että ehkä aktivoituisi kyseenalaistamaan ehdollistamisen rakenteita välittömästi niiden olemassaolon täyden havaitsemisen kautta ja mukailisi todellisuuden eloisaa ja vuorovaikutteista luonnetta, toki tietyin työkaluin.
Ehkäpä maailmamme olisi silloin parempi paikka elää; ehdottomasti myötätuntoisempi? Myötätuntoinen siksi, että kaikkinaisen myötävaikutuksen (ja ihmisten vahvasti ehdollistuneen kyllä-ei-logiikan vuoksi mainitsemisen arvoisen "vastavaikutuksen", eli ongelmien ja konfliktien monistamisen) ehdoton havaitseminen olisi totisin tosi. Myötävaikutusta voi pitää suorana synonyymina vuorovaikutukselle. Ehkä olen aivan pihalla, mutta jotenkin tuntuu vahvasti siltä että siitä versoisi hyväksynnästä kumpuavan kyseenalaistamisen siemen, kollektiivista nykytouhua kohtaan?
Hassua, mutta tällä logiikalla totisimman toden voisi kenties todeta olevan myötätunto/myötävaikutus/vuorovaikutus, mikä puolestaan on olemukseltaan ehdoton? Todellisuus on muutakin kuin mitä Tuomo tai kuka tahansa kokee, se on koko (käytännöllisesti ajatellen välittömästi havaittava) vuorovaikutteisuus ja mikä olisikaan silloin myötätuntoista ehdottomampi tapa toimia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti