Hmm... mitä jos ei olisikaan olemassa ongelmia (eikä ongelmattomuutta). Kärsimme useista isommista ja pienemmistä ongelmista liki päivittäin, kuinka ne eivät muka voisi olla olemassa? Ongelma on ihmismielen luoma käsite ja ongelmilla on paha tapa alkaa elämään omaa elämäänsä, kuten monituiset päähänpinttymämme tapaavat tehdä. Voisikin ehkä syystä kyseenalaistaa, onko siinä mitään pointtia. Eikö ongelmien pointti ole juuri osoittaa missä on vika? Mitä jos vika on koko ongelmakäsitteessä? Kyseenalaistetaan siis ongelmat, ajatusleikkiähän koko mielen toiminta tavallaan loppupeleissä on.
Rohkaisevasti voisi todeta kuten esimerkiksi John Lennon lyriikoissaan (Watching The Wheels): ei ole ongelmaa, ainoastaan ratkaisuja. Ratkaisu ei ytimessään vaadi varsinaisen ongelman olemassaolon myöntämistä. Eikös ratkaisun avain ole päinvastainen; ratkaisuhan on ongelmasta irtautumista? Ei siis ole ratkaisuja ongelmiin, jos hypätään syvemmälle ratkaisuun; kunnon perusteellinen ratkaisu kirjaimellisestikin hävittää ongelmaksi nähdyn tekijän vaikutusvallan kuluvaan hetkeen. Ongelma ei enää ehdollista olosuhteita pelon kouralla ja sen taika raukeaa.
Ratkaisujakin kuvitellaan ja mielletään olevan useita ja niitä mieli voi pähkinöidä niin kauan kuin haluaa (haluamattakin). Mutta jos yritetään puhua todellisesta ratkaisusta, on niitä tasan yhdessä muodossa. Ratkaisu on toiminta. Tilanteet ja ratkaisun muodot vaihtelevat toki, mutta vain kullakin ratkaisun hetkellä tapahtuva toiminta on todellisin ratkaisu. Välitön vaara herättää useimmiten kaikista puhtaimman ratkaisun meissä; reaktionomaisen ja välittömän toiminnan. Toiminta mielletään usein aktivoitumiseksi, mutta myös aktiivinen passivoituminen on monissa tilanteissa luontaisinta toimintaa vaikka se voikin luoda – näkövinkkelistä riippuen – lisää ongelmia.
Tarvitseeko meidän hakata kiveen ongelmiamme, kun voisimme luontaisesti reagoida asioihin, joissa tuntuu olevan jotakin mätää? Eikö se olisi realistisempaakin vai onko universumilla muka jotain ongelmia? Vitsikäs vastaus voisi olla ihminen, mutta siinä sortuisi sekä aliarvioimaan universumia että yliarvioimaan ihmiskuntaa, uskaltanen väittää. Kiveen hakatut ongelmat ja niiden ratkeaminen ovat toki opettavaisia esimerkkejä, mutta mitä jos niistäkin voitaisiin joskus luopua? Ovatko esimerkiksi tarkasti dokumentoidut hirveydet todellakin säilyttämisen arvoisia? Onko ihmiskunnan monimuotoinen ongelmien verkosto säilyttämisen arvoinen?
Lopuksi leikkisä esimerkki: raha. Mammona on ongelma, kuulee kenties todettavan eri tahoilta. Entä jos mielletäänkin taalarit ratkaisuksi eli korvataan ongelma ratkaisulla. Analysoiden ratkaisuja on eritasoisia, massi näyttäisi vetäneen melko pitkän korren yhteiskunnassamme. Fyffe on kuitenkin aina ehdollistettu: se on jonkin mittari, luodun arvon kuvaaja. Pätäkän ehdollistuma toimii lisäksi vain sen tunnustaneiden piirissä, jolloin vallankahvassa tuppaa olemaan kaikista varakkaimmat ja harvalukuisimmat taatelitaskut.
Onko riittävän rahan saannin turvaaminen ongelmaratkaisuna kelvollinen? Yhteiskuntarakenne huomioiden ja tunnustaen, on. Missään muussa kontekstissa se ei ole. Lisäksi tuppaa olemaan harvinaista, että kulutus jäisi (tai yltäisi) riittävälle, todelliselle riittävyyden tasolle. Näin olen omastakin toiminnastani havainnoinut. Yksinkertaisimmillaan raha on vaihdon väline, mutta sittemmin se on suunniteltu riippuvaisuutta aiheuttavaksi, ehdollistavaksi perustoimeentulon turvaajaksi sekä ahneuden, tyytymättömyyden ja eriarvollistamisen porkkanaksi, velkakierteen veturiksi. Todelliset ratkaisut ovat aivan muualla kuin rahassa.
Kuinka ihailtavia ovatkaan ihmisälyn aikaansaannokset – osa niistä todellakin on. Ongelmat eivät selvästikään kuulu niihin. Monimutkaisuus vaatii todennäköisesti vielä pitkään ongelmien tunnustamista käsitetasolla, mutta kollektiivinen ongelmakäsitteestä irtautunut toiminnan ydin voisi vapauttaa muutoksen voimaa merkittävällä tavalla tai sitten olla sitä tekemättä.
Rohkaisevasti voisi todeta kuten esimerkiksi John Lennon lyriikoissaan (Watching The Wheels): ei ole ongelmaa, ainoastaan ratkaisuja. Ratkaisu ei ytimessään vaadi varsinaisen ongelman olemassaolon myöntämistä. Eikös ratkaisun avain ole päinvastainen; ratkaisuhan on ongelmasta irtautumista? Ei siis ole ratkaisuja ongelmiin, jos hypätään syvemmälle ratkaisuun; kunnon perusteellinen ratkaisu kirjaimellisestikin hävittää ongelmaksi nähdyn tekijän vaikutusvallan kuluvaan hetkeen. Ongelma ei enää ehdollista olosuhteita pelon kouralla ja sen taika raukeaa.
Ratkaisujakin kuvitellaan ja mielletään olevan useita ja niitä mieli voi pähkinöidä niin kauan kuin haluaa (haluamattakin). Mutta jos yritetään puhua todellisesta ratkaisusta, on niitä tasan yhdessä muodossa. Ratkaisu on toiminta. Tilanteet ja ratkaisun muodot vaihtelevat toki, mutta vain kullakin ratkaisun hetkellä tapahtuva toiminta on todellisin ratkaisu. Välitön vaara herättää useimmiten kaikista puhtaimman ratkaisun meissä; reaktionomaisen ja välittömän toiminnan. Toiminta mielletään usein aktivoitumiseksi, mutta myös aktiivinen passivoituminen on monissa tilanteissa luontaisinta toimintaa vaikka se voikin luoda – näkövinkkelistä riippuen – lisää ongelmia.
Tarvitseeko meidän hakata kiveen ongelmiamme, kun voisimme luontaisesti reagoida asioihin, joissa tuntuu olevan jotakin mätää? Eikö se olisi realistisempaakin vai onko universumilla muka jotain ongelmia? Vitsikäs vastaus voisi olla ihminen, mutta siinä sortuisi sekä aliarvioimaan universumia että yliarvioimaan ihmiskuntaa, uskaltanen väittää. Kiveen hakatut ongelmat ja niiden ratkeaminen ovat toki opettavaisia esimerkkejä, mutta mitä jos niistäkin voitaisiin joskus luopua? Ovatko esimerkiksi tarkasti dokumentoidut hirveydet todellakin säilyttämisen arvoisia? Onko ihmiskunnan monimuotoinen ongelmien verkosto säilyttämisen arvoinen?
Lopuksi leikkisä esimerkki: raha. Mammona on ongelma, kuulee kenties todettavan eri tahoilta. Entä jos mielletäänkin taalarit ratkaisuksi eli korvataan ongelma ratkaisulla. Analysoiden ratkaisuja on eritasoisia, massi näyttäisi vetäneen melko pitkän korren yhteiskunnassamme. Fyffe on kuitenkin aina ehdollistettu: se on jonkin mittari, luodun arvon kuvaaja. Pätäkän ehdollistuma toimii lisäksi vain sen tunnustaneiden piirissä, jolloin vallankahvassa tuppaa olemaan kaikista varakkaimmat ja harvalukuisimmat taatelitaskut.
Onko riittävän rahan saannin turvaaminen ongelmaratkaisuna kelvollinen? Yhteiskuntarakenne huomioiden ja tunnustaen, on. Missään muussa kontekstissa se ei ole. Lisäksi tuppaa olemaan harvinaista, että kulutus jäisi (tai yltäisi) riittävälle, todelliselle riittävyyden tasolle. Näin olen omastakin toiminnastani havainnoinut. Yksinkertaisimmillaan raha on vaihdon väline, mutta sittemmin se on suunniteltu riippuvaisuutta aiheuttavaksi, ehdollistavaksi perustoimeentulon turvaajaksi sekä ahneuden, tyytymättömyyden ja eriarvollistamisen porkkanaksi, velkakierteen veturiksi. Todelliset ratkaisut ovat aivan muualla kuin rahassa.
Kuinka ihailtavia ovatkaan ihmisälyn aikaansaannokset – osa niistä todellakin on. Ongelmat eivät selvästikään kuulu niihin. Monimutkaisuus vaatii todennäköisesti vielä pitkään ongelmien tunnustamista käsitetasolla, mutta kollektiivinen ongelmakäsitteestä irtautunut toiminnan ydin voisi vapauttaa muutoksen voimaa merkittävällä tavalla tai sitten olla sitä tekemättä.
