Ajaton mieltäminenkö?

Mitä jos ihmismieli lähestyisi kaikkea ajattomasti? 

Eikä se tarkoittaisi ajallisen kieltämistä
– ainoastaan sen ajatonta mieltämistä?

...Häh?

Ei ongelmia

Hmm... mitä jos ei olisikaan olemassa ongelmia (eikä ongelmattomuutta). Kärsimme useista isommista ja pienemmistä ongelmista liki päivittäin, kuinka ne eivät muka voisi olla olemassa? Ongelma on ihmismielen luoma käsite ja ongelmilla on paha tapa alkaa elämään omaa elämäänsä, kuten monituiset päähänpinttymämme tapaavat tehdä. Voisikin ehkä syystä kyseenalaistaa, onko siinä mitään pointtia. Eikö ongelmien pointti ole juuri osoittaa missä on vika? Mitä jos vika on koko ongelmakäsitteessä? Kyseenalaistetaan siis ongelmat, ajatusleikkiähän koko mielen toiminta tavallaan loppupeleissä on.

Rohkaisevasti voisi todeta kuten esimerkiksi John Lennon lyriikoissaan (Watching The Wheels): ei ole ongelmaa, ainoastaan ratkaisuja. Ratkaisu ei ytimessään vaadi varsinaisen ongelman olemassaolon myöntämistä. Eikös ratkaisun avain ole päinvastainen; ratkaisuhan on ongelmasta irtautumista? Ei siis ole ratkaisuja ongelmiin, jos hypätään syvemmälle ratkaisuun; kunnon perusteellinen ratkaisu kirjaimellisestikin hävittää ongelmaksi nähdyn tekijän vaikutusvallan kuluvaan hetkeen. Ongelma ei enää ehdollista olosuhteita pelon kouralla ja sen taika raukeaa.

Ratkaisujakin kuvitellaan ja mielletään olevan useita ja niitä mieli voi pähkinöidä niin kauan kuin haluaa (haluamattakin). Mutta jos yritetään puhua todellisesta ratkaisusta, on niitä tasan yhdessä muodossa. Ratkaisu on toiminta. Tilanteet ja ratkaisun muodot vaihtelevat toki, mutta vain kullakin ratkaisun hetkellä tapahtuva toiminta on todellisin ratkaisu. Välitön vaara herättää useimmiten kaikista puhtaimman ratkaisun meissä; reaktionomaisen ja välittömän toiminnan. Toiminta mielletään usein aktivoitumiseksi, mutta myös aktiivinen passivoituminen on monissa tilanteissa luontaisinta toimintaa vaikka se voikin luoda – näkövinkkelistä riippuen – lisää ongelmia.

Tarvitseeko meidän hakata kiveen ongelmiamme, kun voisimme luontaisesti reagoida asioihin, joissa tuntuu olevan jotakin mätää? Eikö se olisi realistisempaakin vai onko universumilla muka jotain ongelmia? Vitsikäs vastaus voisi olla ihminen, mutta siinä sortuisi sekä aliarvioimaan universumia että yliarvioimaan ihmiskuntaa, uskaltanen väittää. Kiveen hakatut ongelmat ja niiden ratkeaminen ovat toki opettavaisia esimerkkejä, mutta mitä jos niistäkin voitaisiin joskus luopua? Ovatko esimerkiksi tarkasti dokumentoidut hirveydet todellakin säilyttämisen arvoisia? Onko ihmiskunnan monimuotoinen ongelmien verkosto säilyttämisen arvoinen?

Lopuksi leikkisä esimerkki: raha. Mammona on ongelma, kuulee kenties todettavan eri tahoilta. Entä jos mielletäänkin taalarit ratkaisuksi eli korvataan ongelma ratkaisulla. Analysoiden ratkaisuja on eritasoisia, massi näyttäisi vetäneen melko pitkän korren yhteiskunnassamme. Fyffe on kuitenkin aina ehdollistettu: se on jonkin mittari, luodun arvon kuvaaja. Pätäkän ehdollistuma toimii lisäksi vain sen tunnustaneiden piirissä, jolloin vallankahvassa tuppaa olemaan kaikista varakkaimmat ja harvalukuisimmat taatelitaskut.

Onko riittävän rahan saannin turvaaminen ongelmaratkaisuna kelvollinen? Yhteiskuntarakenne huomioiden ja tunnustaen, on. Missään muussa kontekstissa se ei ole. Lisäksi tuppaa olemaan harvinaista, että kulutus jäisi (tai yltäisi) riittävälle, todelliselle riittävyyden tasolle. Näin olen omastakin toiminnastani havainnoinut. Yksinkertaisimmillaan raha on vaihdon väline, mutta sittemmin se on suunniteltu riippuvaisuutta aiheuttavaksi, ehdollistavaksi perustoimeentulon turvaajaksi sekä ahneuden, tyytymättömyyden ja eriarvollistamisen porkkanaksi, velkakierteen veturiksi. Todelliset ratkaisut ovat aivan muualla kuin rahassa.

Kuinka ihailtavia ovatkaan ihmisälyn aikaansaannokset – osa niistä todellakin on. Ongelmat eivät selvästikään kuulu niihin. Monimutkaisuus vaatii todennäköisesti vielä pitkään ongelmien tunnustamista käsitetasolla, mutta kollektiivinen ongelmakäsitteestä irtautunut toiminnan ydin voisi vapauttaa muutoksen voimaa merkittävällä tavalla tai sitten olla sitä tekemättä.

Monimutkainen soppa yksinkertaisuudesta

Kimpoilen kohti aihetta ja sen vierestä, vähän sieltä ja täältä. Hämmentelen hämmentävää soppaa tai jotain sinnepäin. Mieltä kutkuttava lähtöpiste voisi olla sohaisu yksinkertaisuuden hahmottamiseen. Yksinkertainen on suomenkielessä kohtalaisen hauska sanaduo (joo, tosi hauska), sillä oikeastaan se itsessään selittää itsensä sanamääreiden rajoissa; yksi, mutta kuvainnollisesti. Kuvainnollinen yksi viittaa mielestäni helppoon hahmotettavuuteen ja tiiviiseen konseptiin, joka sisällyttää kaiken aihepiirille olennaisen sisäänsä – punaisen langan voisi sanoa olevan erittäin helposti hahmotettavissa. Jotkut jopa väittävät, että koko universumi on osa yhtä kokonaisuutta ja näin ollen ytimeltään yksinkertainen (muun muassa alkuräjähdysteorian viittaukset kaiken energian tiivistymisestä yhdeksi pisteeksi, lukemattomat jumalakäsitykset, vuorovaikutuskäsitykset ja tieteelliset teoriat).

Kautta historiamme tapahtunut kiihtyvä tietomäärän tuplaantuminen (”the jumping jesus phenomenon”, jos kiinnostaa lisää) on mielenkiintoinen teoria, minkä mukaisesti nykypäivän tietomäärä tuplaantuu jo liki käsittämättömällä tahdilla. Mitä se siis merkitsee? Todellisuusrakennelmiemme monimutkaistumista ja tulemista vaikeammin ennustettaviksi, melko todennäköisesti. Ihmiskunnan viimeiset muutama tuhatta vuotta ovat siis olleet suurelta osin eksponentiaalisesti kiihtyvää ”oodia monimutkaisuudelle”; jonkinlaiselle tieteen, teknologian ja informaatiotulvan (monimutkaiset talousjärjestelmät saakoot erityismaininnan) voittokululle. Mikään siitä ei kuitenkaan olisi ollut mahdollista ilman yksinkertaisia ytimiä – olivat ne sitten miten itsestäänselvyyksinä sivuutettuja tai omaksuttuja tahansa. Niissä lepää ihmiskunnan toivo ja on itse asiassa aina levännyt (vaikkakin olisi syytä ajatella muutakin kuin ihmiskuntaa).

”Oodi ehdollistumille”, kyllä-ei-logiikka, rakentaa toki staattisia turvarakenteita, mutta samalla kahlitsee mieltä aika tavalla; "ehkä" saattaa unohtua. Yksinkertaiset ytimet on hoksattu jo kauan sitten, mitä todennäköisimmin ihmisen alkuhetkistä saakka, jopa sitä edeltäneistä ajoista lähtien. Niitä voisikin pitää ensisijaisina kiintopisteinä, tiedon ja vallan janoisen kaikkialle rönsyilevän kyllä-ei-logiikan ja sen (kenties) ruokkiman välinpitämättömyyden sijaan. Soppakulho ei kuitenkaan ole pohjaton, olisikin syytä kyseenalaistaa se aika ajoin.

Mielestäni ihmiskunnalla on optimistisesti (jopa realistisesti) katsoen muutamia hyviä ääripääihanteita, nostan nyt esiin kolme: yksinkertaista eloa yksinkertaisin arvoin, monimutkaista eloa yksinkertaisin arvoin tai monimutkaista ja yksinkertaista eloa yksinkertaisin arvoin.

Vuosituhansia lukuisat viisaudestaan tunnetuiksi tulleet henkilöt, eri uskonnot ja ajan hiekkaan hautautuneet ihmiset ovat oivaltaneet samoja simppeleitä konsepteja; niitä ovat muun muassa myötätunto, välittäminen, anteeksianto, rauha, varoittavat ohjeistukset tappamisesta, varastamisesta, ahnehtimisesta, valehtelemisesta ja väkivallasta, hyväksyntä, tasa-arvo, läsnäolo, ystävällisyys ja rakkaus. Ympäri maailman ja läpi vuosituhansien puskee pintaan hyvin samankaltaisia yksinkertaisuuksia. Tarvitseeko niistä siis edes mainita, naurettavan simppeliä? Sodilla, sorrolla, konflikteilla ja kirjavalla pahoinvoinnilla maustettu historia puhukoon puolestaan, vaikka paljon on onneksi kantapään kautta opittukin ja opitaan jatkuvasti.

Kaiken kuuluisi lähteä kollektiivisesta perustarpeiden takaamisesta: happea, vettä, ruokaa, riittävästi suojaa ja lepoa sekä turvallisuuden tunnetta. On miltei tragikoomista kuinka moni kärsii yhden tai useamman perustarpeen puutteesta, mutta sitä saa mitä kollektiivisesti tilaa (tai tällä hetkellä pikemminkin mitä pieni vaikutusvaltainen vähemmistö tilaa enemmistön myötäillessä?). Ja vaikka perustarpeet olisivatkin täytetty, kirjavaa pahoinvointia ilmenee silti. Optimistisesti näkisin, että nykyhetki osoittaa paljon valon pilkahduksia tulevaakin silmällä pitäen. Jos nimittäin ajattelisin päinvastoin, sekin tekisi maailmasta juuri hyppysellisen verran päinvastaisemman. Uskoo ken tahtoo, mutta uskolla on merkitystä hetkestä toiseen. 

Yksinkertaisten arvojen merkitys korostui suuresti lapsuudessa. Varttuessa tai "aikuistuessa" ne himmenivät jonkinlaisiksi itsestäänselvyyksiksi, joskaan eivät onneksi kadonneetkaan. Mutta heti kun niiden arvo alkoi palata edes osittain takaisin kaiken (eli ns. oman todellisuustunnelini) keskiöön, se äimistytti ja loi vahvemman pohjan itsevarmuudelle, kuin mikään muu kuvitelma – jännää. Tämä on tosin vain omaa lusikointia, joka kannattaa kyseenalaistaa samoin kuin koko soppa.

Kyseenalaistaminen

Tämä on herkullinen aihe. 

Erinomaisena johdatuksena toimii lainaus Brad Warnerilta (kirjasta Hardcore Zen):

”Mikään ei ole pyhää. Epäilys – kaikessa – on ehdottoman välttämätöntä. Kaikki, riippumatta siitä kuinka suuri, kuinka olennainen, kaunis tai tärkeä jokin asia on, kaikki täytyy kyseenalaistaa.

Vain silloin kun ihmiset uskovat, että heidän uskomuksensa ovat kaiken epäilyksen ulkopuolella, että vain heidän uskomuksensa ovat ehdottoman tosia, heistä voi tulla juuri niin kammottavia kuin me kaikki tiedämme ihmisten voivan olla. Usko on voima kaiken ihmiskunnan aikaansaaman pahan takana. Ihmiskunnan historiasta on mahdoton löytää edes yhtä todella pahaa tekoa, joka ei olisi perustunut uskomukseen – ja mitä vahvempi uskomus, sitä julmempia ihmisolennot voivat olla.

Tässä yksi minun uskomuksistani: Kaikki on pyhää.”

Timanttinen tiivistys, mielestäni. Kyseenalaistaminen on yksi puhuttelevimpia termejä mitä tiedän. Se on myös opettavaisimpia, ellei jopa se opettavaisin. Se voi olla raadollisinta mitä voi kuvitella ja toisaalta se voi tarjota jotakin antoisampaa kuin mikään mitä olisi voinut edes kuvitella. Pointti ei missään nimessä ole kyseenalaistaa kaikkea koko ajan; johonkin täytyy uskoa, oli se sitten "rakkaus", "jumala", "universumi", "jumalattomuus" tai vaikkapa "huominen krapula" – ja kuitenkin tulisi paradoksaalisesti olla valmis päästämään irti kaikesta, koko ajan. Se on hetkessä elämistä, josta niin monessa yhteydessä pauhataan. Kannattaa toki kyseenalaistaa myös kyseenalaistaminen!

Kyseenalaistamisessa piilee iso riski; se saattaa nimittäin tarjota jokaiselle juuri ne oikeat asiat. Esimerkkinä tärkeä päätöstilanne: meidän tulee tietenkin koetella eri vaihtoehtoja eli kyseenalaistaa ne. Päätöksillä on todennäköisimmin jotain merkitystä meille eli uskomme niiden vaikuttavan meihin. Jos näin ei ole, päätös on helppoakin helpompi: kruuna vai klaava? Meidän tulisi siis kuunnella kriittisesti tuntemuksiamme oikeasta ratkaisusta (mikä on tietenkin välillä huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty). Teet asiat, jotka esittäytyvät merkityksellisinä juuri sinulle eli tulet todennäköisesti uskomaan ratkaisuusi – tai sitten et. Tehty päätös ei sekään ole lopullinen, mutta niin kauan kuin siihen uskoo niin se pitää (ja joskus päätös pitää vailla uskoa...).

Olennainen teema kyseenalaistamisessa on yksilön vapaus, joka meille on yhteiskunnassamme tarjottu – vaikkakin muutamin ansoin. Tervettä kyseenalaistamista ruokkii se mitä itse sille syöttää. Ruokkijana eivät ole mitkään auktoriteetit vaan kaikki kulkee välikäden kautta: se välikäsi olet sinä. Toki meitä manipuloidaan miljoonin eri tavoin, mikä voi johtaa terveen kyseenalaistamisen taian raukeamiseen.

Warner kirjoittaa lainauksessa uskosta ja siitä, kuinka usko vailla epäilystä on kaikista kieroutuneimman, julmimman pahan takana. Olen samaa mieltä ja siitä monet ihmiskunnan ongelmat ytimiltään kumpuavat; sokeasta uskosta omien etujen ajamiseen muiden kustannuksella. Warner myös toteaa paradoksaalisesti, ettei mikään ole pyhää ja toisaalta kaikki on pyhää. Se viittaa itse asiassa käsitykseen, jonka mukaan mikään ei olisi eroteltavissa eli niin sanottuun koko universumin kattavaan kaikkinaiseen vuorovaikutukseen, "massiiviseen perhosefektiin", jota monet tieteelliset teoriat tukevat. Koemme helposti – todella helposti – maailmamme mitä monimuotoisimpana, erillisten asioiden sekamelskana, jopa kaoottisena. Kuitenkin se on vain osa totuutta, uskon näin.

Seuraavaksi mustavalkoinen esimerkki: kyseenalaistetaan hyvä ja paha. Teen nyt absurdin väitteen ja väitän, että mikä tahansa paha on kyseenalaistettavissa hyvällä. Mutta onko hyvä kyseenalaistettavissa pahalla? Onko aidosti hyvä ja empaattinen tarkoitus kyseenalaistettavissa pahalla? Onko vilpitön hyväntahtoisuus, ystävällisyys kyseenalaistettavissa? On, se on sitä päivän selvästi – kristallin kirkkaasti. Ihmiset tekevät sitä vuosituhansien kokemuksella, mitä monimutkaisimpiin rakenteisiin ja egoa ruokkiviin järjestelmiin hautautuen. Mitä jos kyseenalaistaisimme sekä hyvän että pahan?

Ihmiselon komediashow jatkuu, mutta siitä ei kannata lannistua (sarkasmia). Uskolla on arvoa uskovalle, mutta henkilökohtaisesti kyseenalaistettua uskoa arvokkaampaa saa hakea ja jos sen löytää, silloin seuraa ainakin hetken tyytyväisin mielin löytämäänsä totuutta – oli uskon kohde sitten mitä tahansa.

Lopuksi raapustelen vielä muutamia uskomuksiani. Kirjoitin aikaisemmassa pohdinnassani tyytyväisyydestä. Tyytyväinen, tauoton kyseenalaistaminen tässä ja nyt on ehkä kaikista parhainta, mitä tällä hetkellä tiedän; kaikki osaset ruokkivat toisiaan ja eivät kuitenkaan. Voi käydä niin, että kaiken kyseenalaistavan filtterin läpi suodattuu jotakin uskomisen arvoista ja jopa niin, että se on universaalisti arvokasta. Väittäisin, että se tulee meille luontaisesti ja uskon että sen painoarvon tajuamisessa kytee niin ihmisyyden kuin universuminkin ydin; sen yksinkertainen kiteytymä. Sitä ei tarvitse tavoitella, se vain on – aivan samoin kuin jokainen hetki.

Toivo lepää yksinkertaisissa totuuksissa ja niistä ammentamisessa, ei monimutkaisesti kieroutuneissa, kyseenalaistamista kitkevissä järjestelmissä jotka maailmaamme sattumoisin pyörittävät, uskon niin. Mutta totisinta totta on vain tämä hetki ja siksi ei tarvita muuta kuin uskoa tämän hetken hyvyyteen, ilman tuomintaa, ilman tavoittelua; hyväksytään tämän hetken aito arvokkuus kaikkine hirveyksineen. Se on hyvyyttä, mitä mikään paha ei voi mitenkään viedä pois; kaiken pahan tauotonta kyseenalaistamista. Kyseenalaista KAIKKI mitä kirjoitin, kiitos.

Himo, tyytymättömyys, ahneus ja tyytyväisyys

Ajattelin käydä raapustelemaan pohdintoja inspiroivista ja ajatuksia herättelevistä sitaateista. Ensimmäinen lainaus on "Tao-te-king" -teoksesta vastaan tullut, kohtalaisen kärjistelevä pätkä:

”Ei ole suurempaa syntiä kuin himossa eläminen. 

Ei ole suurempaa tuskaa kuin tyytymättömyys.  

Ei ole mitään onnettomampaa kuin ansion ahneus. 

Sen tähden tyytyväisyyden kyllyys on ainainen elatus.” 

Kuulostaa ajankohtaiselta, "ajan hermolla olevalta", väittäisin – tarkkaileva tiivistys ihmiselämän komediasta. Himo ottaa helposti vallan, tyytymättömyys iskee salakavalasti, ahneudelle ei näy loppua, tyytyväinen vähät välittää ja kuitenkin juuri hän välittää.

Himo on osa ihmisluontoa, mutta on eri asia oppia elämään sen kanssa, sen sijaan että velloutuisi siihen ja hukuttautuisi, toistuvasti. Toistuvuus voi ottaa vallan; itsetuhon ja unohduksen kierre on synnytetty.

Tyytymättömyys kumpuaa mielemme raiteista, utopian pilvilinnoista ja kateuden kuiskeista, paosta. Tuska johtuu kaipuusta utopiaan, johonkin joka ei löydy mistään. Tyytyväisyys on löydettävissä juuri siitä missä olemme.

Onnea on paradoksaalista tavoitella toistuvasti, varsinkin jos siihen lataa ahneudella saavuttamisen jännitteen. Jatkuva ahneus johtaa kuviteltuun onneen, joka voi tuntua yhtä todelliselta kuin ahnehtimamme ansiot. Velloutumalla ahneuteen lähtee herkästi tanssiin tyytymättömyyden kanssa.

Tyytyväisyydestä kumpuaa sanatonta voimaa; jotain luonnollista ja aitoa, alkuperäistä ja kylläiseksi tekevää. Sanatkaan eivät saa sitä kunnolla hyppysiinsä. Tyytyväisyydellä on myös riski johtaa passivoitumiseen tyytymättömien, himoavien ja ahneiden silmissä – kuinka miljoonin eri tavoin meidät onkaan johdateltu ahneiksi, himoaviksi ja tyytymättömiksi.

(HUOM! Kommenttiosiossa lisäsyventymistä aiheeseen.)

Novelli: Aikamatkaaja

I. Astu sisään aikakoneeseen

Olen tehnyt matkan ajassa, usko tai älä. Pysähdyn vielä hetkeksi kertomaan mielettömästä matkastani. Se on uskomaton matka tähän, niin konkreettisesti kuin ilmaistavissa on. Viuhuva valonnopeus on suhteellista aikaan ja lopulta mahtipontisuudessaankin vain pintaraapaisu verrattuna siihen, mitä matka aikaan piti sisällään.

Tapahtumaketjun loppuvaiheet ovat ylittäneet pisteen, jonka jälkeen kyky muistinvaraiseen toimintaan on ollut... rajoittunutta. Kuten käy ilmi, tarvitsin kiinteitä todisteita dokumentoidakseni edes rippeet siitä mitä näin ja koin. Laadin siis matkani varrella muistiinpanot, joihin pohjaan tämän tarinan. Tarinalta se todellakin tuntuu. Aion tuhota muistioni heti kun saan siihen tehdyt merkinnät puretuksi. Nyt kerron, kuinka aika on ajaton.

II. Alku

 
Aikakonettakaan ei olisi ilman hetkeä, jolloin viimeisinkin ratas ja energiansiirtojohdin on saatettu toimintakuntoon, ja etevä päänero voi mahtipontisesti todeta olleensa riittävän etevä siirtämään idean todellisuuteen. Sanojemme puitteissa meillä on myös tavalliseksi luonnehdittava idea ihmisestä ja sen synnystä.

Syntymämme on siis yleisesti mielletty yksilöllinen alkupisteemme. Sovitetaan sitä seuranneet tapahtumat tavalliseen elämän kehykseen. Yksityiskohdat ovat turhia, tavallinen on mitä mainioin termi! Se viittaa yleiseen mielipiteeseen tavallisena mielletystä, mutta on myös merkittävissä määrin jokaisen persoonan suodattimen läpi virrannut käsitys. 

Minunkin alkutaival oli tavanomainen, kaikin tavoin. Siihen kätkeytyi tavattomia piirteitä, mutta ne konkretisoituivat toden teolla vasta paljon alkua myöhemmin. Aikamatkani alettua kätkössä olleet vivahteet ottivat todelliset muotonsa ja häkellyin. Miksi? Se selviää kohta.

Mieltäköön jokainen siis mielessään tavallisen polun syntymästä ja varttumisesta aikuisuuteen. Antakaa nostalgian kuljettaa teidät hetkiin mielenne sopukassa. Ainoa elävöittävä painosana on erillisyys; aivan kuten tähtiä täplittämässä yläpuolellamme kaareutuvaa yötaivasta tai mitättömän kokoisia hiekanjyviä vieretysten, aavan dyynimeren täytteinä. 

Tulevaa pohjustaen lisään mikstuuraan myös piilosäikeet; kätkössä olleet häkellyksen siemenet, joista mainitsin. Viekas vihjailu erillisyydestä on kantava teema näille tajunnan piiloutumille. Kuinka ne jaksoivatkaan muistutella siitä! Tämä on alku aikamatkalle.

III. Kuiske

 
Loputon virta kuiskauksia, kaikkien aistien poimittavissa: Minä olen... Kaikki on... Kaikki mikä on ollut, on... 

Tiedostamaton alkoi siirtää itseään tiedostetuksi ja sanattomat piilovivahteet puskivat tajunnan pintaan. Aikakone kiiti äärisiin sfääreihin, enkä erottanut kuin valoviivat. Olinpaikkani hämärtyi ja mikään ei ollut niin kuin ennen. Entinen, mennyt ei yksinkertaisesti ollut enää erillistetty, kuten tavallinen elämä saneli. Vanki ei ole sellissään, selli ammottaa tyhjyyttään... Mutta saanen kysyä, oliko selli edes olemassa?

Tavallinen alkoi väistyä kuiskeen tieltä, mutta itsekäs tavallinen yritti silti sinnikkäästi kasvaa kasvamistaan, puskien kuisketta alaspäin. Lapsuudessa kuiske oli kumman voimakas, kunnes tavallisuus hautasi sen syvälle mustuuden multaan. Mielikuvitus urautui. Kyseenalaistaminen kuitenkin iti, juurrutti vaivihkaa juuriaan ja verkostoitui. Aikamatkani pahaa-aavistamaton, kohtalokas törmäyskurssi, alkoi vaivihkaa taittaa suuntaansa. Voisiko sanallinen mitenkään pärjätä sanattomalle?

Sanattomien piilovivahteiden vyöry kävikin lopulta niin voimalliseksi, että erillisyyden turvasatama alkoi vavista perustuksiaan myöten. Tuntemattomista syvyyksistä kumpusi aallokko; ystävälliset hyökyaallot saapuivat. 

Kun turvasatama lopulta hautautui ikiveden syövereihin, täyttyi tietoisuuden kenttä kysymyksestä: onko aika todellista? Aika on yhtä kuin positiivinen ja negatiivinen, mennyt ja tuleva, todellisuus jonka vuorovaikutuksen voimasta toisiinsa kietoutuneita puolia koemme. Muutos tekee sen sanattoman pysyvyyden havaittavaksi. Ajan konkretisoituma on tietty ilmeinen piste...

IV. Todellisuus

 
Todellisuus pureutuu kaikkeen. Se kattaa kaiken, aivan kaiken; universumin yligalaktisista mittakaavoista mikrobiologian molekyylitasolle, syntymästä kuolemaan ja erillisyyden ilmentymästä toiseen. Se leikkaa viuhuten kaikkeuksien halki kuin äärettömän terävä miekka. Sen voimavarat ovat niin häikäisevät, ettei edes etevä pääneromme saa kiinni sen lopullisesta ideasta. Välittömästi, vailla taukoja, edustaen vain ja ainoastaan kaikkea: todellisuus on nykyhetki.

Tauot todellisuudessa ovat erillisyyden ilmentymiä, väärentymiä – aivan kuten suttuiset muistiinpanonikin. Hankkiuduin eroon kaikesta muusta; muistio ja lukemattomat listat ovat nyt ainoat ankkurini erillisyyden tavallisuuteen, maailmaan jonka joskus koin ainoaksi oikeaksi, vakavasti otettavaksi. Aikamatkani konkretisoituma häämöttää. Se on yhtymäkohta kaikelle ajalle, nykyhetken ajattomuus!

V. Irti

Muistiinpanot loppuvat pian, samoin viimeinen, ohut langan suortuva erillisyyden ankkuriköydestä. Irti päästämisen aika on käsillä, mutta matka ei suinkaan ole päätöksessään. Tästä hetkestä eteenpäin aikakoneella ei ole päätepistettä, ei edes kiitorataa jolta eksyä: on koittanut aika elää ajattomuutta.

Novelli: Saari, osa II

(edellinen osa löytyy tästä)

3.

Matias lusikoi luhalla omaa lempisäilykettään rosoreunaisesta purkista. Suosikki vaihtui sulavasti sitä mukaa, minkä purkkilaadun sisällöstä oli kulunut kauimmin. Tuore ruoka oli kortilla, muttei hän siitä liiemmin piitannut, askeettisiin oloihin totuttuaan (saaressa kaikki olosuhteet korostuivat). Lisäksi hän oli itse halunnut juuri tätä, joten siinä ei paljoa auttanut muu kuin syödä aamiaisensa mukisematta.

Täyttävän tuokion jälkeen oli aika tutkia myrskyn aikaansaannoksia. Matias nappasi mukaan tyylitellyn kaukoputkensa sekä leveä lierisen hamppuisen hellehattunsa, viskasi täyden juomaleilin olalleen ja lähti lampsimaan. Korsimajan vierustalle oli lennellyt useita katkenneita oksia ja muutama länsirinteen puista oli vääntynyt. Myös osa majan kattolehtisistä oli lennellyt yläpuolista rinnettä vasten.

- Pahus!

Matias koukkasi takaisin, kiipesi varoen puutikkaat ylös ja korjasi katon. Onneksi sisälle ei ollut tihkunut normaalia enempää vettä, hän pohti asetellessaan lopuksi pari lisäpuuta kattolehvuston päälle. Nyt hän voisi jatkaa tutkimuksiaan.

Merkeistä päätellen myrsky oli ollut keskivertoa kovempi, mutta kattavampi kuva muodostuisi vasta rantahietikolla. Korsimaja oli nimittäin tarkoin harkiten pystytetty saaren suojaisammalle puolelle, lounaiseen sisämaahan. Myrskyn iskevyys riippui suuresti tuulen suunnasta, joten rantaviivaa pitkin kaartamalla saisi paremman kuvan tilanteesta.

Majassa oli ilmiselvää Robinson Crusoe -henkisyyttä, mutta sen rakentamisessa oli vielä vähemmän sitä. Matias oli nimittäin ostanut rungon kehikon eräältä "Turvasataman" käsityöläiseltä. Luottoa toisten ammattitaitoon täytyi olla. Puretun rungon hän oli kuljettanut saarelle melomallaan lautalla ja tehnyt siihen tarvittavat lisäykset. Autenttisuudellakin oli rajansa, aivan kuten Matiaksen jääräpäisyydellä.

Rantahietikolle tepastellessaan hän äimistyi. Aukeama, jolla hän seisoi oli suhteellisen ennallaan, mutta kauempana, noin puolen kilometrin päässä aikaisemmin sijainnut lounainen naapurisaari oli poissa. Hän ei erottanut saaresta jälkeäkään edes kaukoputkella. Myrskyn oli täytynyt saada tuo aikaan, Matias tuumi.

Lounainen saareke oli ollut pikemminkin pieni merestä työntyvä hiekkasärkkä, jolle oli tosin kasvanut muutamia puita ja muuta aluskasvustoa. Tajuntaan juurtunut kuva lounaisesta naapurisaaresta oli kuitenkin poissa; totuus oli muuttunut. Vaikuttiko se suoranaisesti Matiaksen tilanteeseen? Ei, mutta pisti varmasti miettimään, mitä muuta öisen myrskyn jäljiltä vielä löytyisi.

Saaret eivät katoile noin vain, hän aprikoi. Seisoskeltuaan epämääräisen tovin paikoillaan, Matias havahtui toimettomuuteensa. Kaukoputki painui vikkelästi kasaan ja tiedusteluretki jatkui. Eteläinen lahdenpoukama olisi seuraavan vasemmalle kaartuvan niemekkeen takana. Niemekkeen kohdalla ranta kohosi aaltojen pieksämäksi vaaleaksi kallioksi. Matias alkoi kavuta tottuneesti sen laelle. Sieltä hän harppoi vielä muutaman askeleen tiheän rantapusikon halki, miettien josko poukamaan olisi rantautunut jotakin käyttökelpoista. Mikään ei olisi osannut valmistella häntä siihen mitä hän löytäisi, ei kerrassaan mikään.

Novelli: Saari, osa I

1.

Jokin oli hullusti. Tuuli katkoi puita ja ilmanpyörteet villitsivät meren, loihtien esiin mitä kammottavimpia vesipatsaita. Aallot pieksivät syvyyksistä kohoavia rantakallioita jossakin Tyynen valtameren saaristossa. Ärhäkkä myrsky, kuinka tavattoman tavallista, Matias tuumi kyyhöttäen korsimajansa nurkassa, yrittäen pakottautua uneen. Korsimaja sijaitsi visusti pusikon kätkössä, sisäsaaren suurimman kallion kupeessa. Ajatukset työntyivät kuitenkin itsepintaisina kotiseutunsa oudoksi linnuksi tituleeratun nuoren miehen tajuntaan. Takkuisen partansa kätköstä mies mutisi tyytymättömyyttään.

Myrskyn luonne oli tavanomainen; se riehuisi aikansa ja väistyisi paremman sään tieltä. Kyyhöttäjän mielessä viivähti tuttu ajatus: toivottavasti kukaan ei olisi merellä hukkumassa. Jotakin tavatonta myrsky kuitenkin jätti jälkeensä...

Itsepäinen myräkkä pauhasi oman aikansa ja saman teki Matiaksen mieli; se sammahti väistämättömän edessä. Tyyni hiljaisuus laskeutui kuin tyhjästä.



2.

Muhkuraisten saaripahasten rikkoma aava lähiulappa oli tasaantunut tyytyväiseen tyyneyteen. Vesi liplatti seesteisellä piittaamattomuudella. Jälkeäkään ei ollut havaittavissa edellisöisestä hirmumyrskystä, ei ainakaan ensisilmäyksellä. Matias tiesi myrskyjen oikullisuuden ja aavisti, että vaivainen silmäys ei useimmiten kerro koko totuutta; se kertoo vain sen hetkisen totuuden. Myöhempi tutkinta tekee totuudesta aivan toisenlaisen, lähes poikkeuksetta. Lähinnä se merkitsi muutamaa kaljatölkkiä ja sekavan kirjavaa muovijätettä saaren eteläpoukaman sileällä hietikolla. Joskus harvoin muutakin.

Matias oli toisenlainen, aivan omanlaisensa. Jos jotakin oli tutkittavana, sen hän myös otti tehtäväkseen. Kyse ei niinkään ollut itsepintaisesta analyyttisestä vakavuudesta, vaan uteliaasta, kauniilla tavalla vinksahtaneesta tutkimusasenteesta. Hän oli harmiton kaikille muille paitsi itselleen, mitä karrikoi surkuhupaisasti se tosiasia, että hän oli itse asiassa ainoa ihminen koko saaripahasella. Hän oli tutkinut saaren läpikotaisin ja tiesi sen varsin hyvin, muttei ollut asiasta moksiskaan.

Silloin tällöin saaren ohitse pörrääviä, viimeisiään veteleviä löpösyöppöjä kalastajaveneitä ja turistipaatteja ei tarvinnut ottaa lukuun. Ne kaarsivatkin yleensä saaren kaukaa, rannan arvattavien matalikkojen ja arvatenkin kehnojen kalavesien takia. Ainoastaan kerran oli jokin sekalainen maisemamatkajoukkio pysähtynyt saaren koillisniemen edustalle ja pitänyt niemekkeessä eväs- ja jaloittelutaukonsa. Se ei ollut paljon se.

Ajatus suuresta matkasta oli versonut Matiaksen päässä jo pienestä pitäen. Esikoulussa tai ala-asteella, hän ei muistanut tarkasti, pieni hiljainen räkänokka oli törmännyt variaatioon leikistä "Mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle?". Sitä poika olikin miettinyt koko sen ja sitä seuraavan päivän, ja sitä seuraavan...