keskiviikko 21. elokuuta 2013

Novelli: Saari, osa II

(edellinen osa löytyy tästä)



3.

Matias lusikoi luhalla omaa lempisäilykettään rosoreunaisesta purkista. Suosikki vaihtui sulavasti sitä mukaa, minkä purkkilaadun sisällöstä oli kulunut kauimmin. Tuore ruoka oli kortilla, muttei hän siitä liiemmin piitannut, askeettisiin oloihin totuttuaan (saaressa kaikki olosuhteet korostuivat). Lisäksi hän oli itse halunnut juuri tätä, joten siinä ei paljoa auttanut muu kuin syödä aamiaisensa mukisematta.

Täyttävän tuokion jälkeen oli aika tutkia myrskyn aikaansaannoksia. Matias nappasi mukaan tyylitellyn kaukoputkensa sekä leveä lierisen hamppuisen hellehattunsa, viskasi täyden juomaleilin olalleen ja lähti lampsimaan. Korsimajan vierustalle oli lennellyt useita katkenneita oksia ja muutama länsirinteen puista oli vääntynyt. Myös osa majan kattolehtisistä oli lennellyt yläpuolista rinnettä vasten.

- Pahus!

Matias koukkasi takaisin, kiipesi varoen puutikkaat ylös ja korjasi katon. Onneksi sisälle ei ollut tihkunut normaalia enempää vettä, hän pohti asetellessaan lopuksi pari lisäpuuta kattolehvuston päälle. Nyt hän voisi jatkaa tutkimuksiaan.

Merkeistä päätellen myrsky oli ollut keskivertoa kovempi, mutta kattavampi kuva muodostuisi vasta rantahietikolla. Korsimaja oli nimittäin tarkoin harkiten pystytetty saaren suojaisammalle puolelle, lounaiseen sisämaahan. Myrskyn iskevyys riippui suuresti tuulen suunnasta, joten rantaviivaa pitkin kaartamalla saisi paremman kuvan tilanteesta.

Majassa oli ilmiselvää Robinson Crusoe -henkisyyttä, mutta sen rakentamisessa oli vielä vähemmän sitä. Matias oli nimittäin ostanut rungon kehikon eräältä "Turvasataman" käsityöläiseltä. Luottoa toisten ammattitaitoon täytyi olla. Puretun rungon hän oli kuljettanut saarelle melomallaan lautalla ja tehnyt siihen tarvittavat lisäykset. Autenttisuudellakin oli rajansa, aivan kuten Matiaksen jääräpäisyydellä.

Rantahietikolle tepastellessaan hän äimistyi. Aukeama, jolla hän seisoi oli suhteellisen ennallaan, mutta kauempana, noin puolen kilometrin päässä aikaisemmin sijainnut lounainen naapurisaari oli poissa. Hän ei erottanut saaresta jälkeäkään edes kaukoputkella. Myrskyn oli täytynyt saada tuo aikaan, Matias tuumi.

Lounainen saareke oli ollut pikemminkin pieni merestä työntyvä hiekkasärkkä, jolle oli tosin kasvanut muutamia puita ja muuta aluskasvustoa. Tajuntaan juurtunut kuva lounaisesta naapurisaaresta oli kuitenkin poissa; totuus oli muuttunut. Vaikuttiko se suoranaisesti Matiaksen tilanteeseen? Ei, mutta pisti varmasti miettimään, mitä muuta öisen myrskyn jäljiltä vielä löytyisi.

Saaret eivät katoile noin vain, hän aprikoi. Seisoskeltuaan epämääräisen tovin paikoillaan, Matias havahtui toimettomuuteensa. Kaukoputki painui vikkelästi kasaan ja tiedusteluretki jatkui. Eteläinen lahdenpoukama olisi seuraavan vasemmalle kaartuvan niemekkeen takana. Niemekkeen kohdalla ranta kohosi aaltojen pieksämäksi vaaleaksi kallioksi. Matias alkoi kavuta tottuneesti sen laelle. Sieltä hän harppoi vielä muutaman askeleen tiheän rantapusikon halki, miettien josko poukamaan olisi rantautunut jotakin käyttökelpoista. Mikään ei olisi osannut valmistella häntä siihen mitä hän löytäisi, ei kerrassaan mikään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti