Alkavatko ihmiset olla voimallisemmin itsetietoisia (self-conscious) käyttöjärjestelmästään tai vähintäänkin sen luonteenpiirteistä? En tiedä, mutta ehkä näin on. Itsessään itsetietoisuuttakin voi mieltää olevan eriluonteista, ehkä itsetietoisuus on osittain kuin minkä tahansa tekemisen opettelu ja ehkä sen kautta voi löytyä aiempien unohdusten ja lokeroitumien takana piilossa olleita oivalluksia, kun ne tulevat "tuntevan ymmärryksen valoon", kenties. Itsetietoisuus tuntuu sanana hieman haasteelliselta, mutta ehkä se viittoo eräänlaiseen voimistuneeseen virtaavan vuorovaikutteisuuden tuntoon ja ymmärrykseen, itsessä sekä ympärillä. Ymmärtämättömyyskin tarjoaa ymmärrystä ja voi ymmärtää vähintäänkin että mieltää asiat toisin, eli sekään ei ole itsetietoisuudelta pois. Itsetietoisuus tuntuu huokuvan yksinkertaisuutta ja eheyttä, tuntuukin mielipuoliselta viittoa "eheään selkeyteen" monimutkaisilla ajatusrakenteilla, mutta paradoksaalisesti käyttöjärjestelmän pirstaloitumat tuntuvat vaativat juuri sitä. Hedelmällisimmillään itsetietoisuus ruokkiutuu luontevaksi, viisasta mielentuoreutta ylläpitäväksi oletusasetelmaksi?
Käyttöjärjestelmä viittaa eräänlaiseen kulttuurissa tai yhteiskunnassa vallitsevaan, yleisesti uskottuun, kollektiivisesti ylläpidettyyn hahmotus- ja toimintajärjestelmään, joka omalta voimakkaalta osaltaan kasvattaa esimerkkiensä keskelle seuraavat ja sitä seuraavat sukupolvet. Ihmismielen (yksilön) voi mieltään vallitsevalle käyttöjärjestelmälle alttiiksi, myös sen takautuvien vaikutusten (ja niiden käänteisvaikutusten). Informaatiomäärän ja materiaalisen paljouden myötä voidaan puhua monimutkaistumisesta ja monimuotoistumisesta, jolla on avartava väriä tuova puolensa, mutta myös hämmentävä, pirstaloiva riskinsä. Tietotulvassa tuntuu tärkeämmältä kuin koskaan kohdistaa voimavarat ja intentiot hyvin, koska muutoin olemme virikkeiden ja vaikutteiden vietävissä, tässäkin itsetietoisuuden tuoma ymmärryksen (ja kyseenalaistuksen) arvo korostuu. Älypuhelin mahdollistaa lähes välittömästi vaikka mitä, saavuttaa vaikka mitä, kannattelee ja vahvistaa vaikka mitä, noin esimerkiksi.
Entä miksi puhua käyttöjärjestelmän luonteenpiirteistä? Luonne tuntuu tavoittavan inhimillisemmän ja kokonaisvaltaisemman sävyn kuin pelkkä rakennelma tai toimintakaava. Luonne tuntuu myös eläväisemmältä ja dynaamisemmalta, hedelmällisemmältä elämässämme ajassa, jossa menneestä kantaneet rakenteet (kuten yhteiskuntajärjestelmät) kohtaavat jatkuvaa muuntumispainetta avarampien ymmärrysten toimesta. Staattisten rakenteiden luonteelle on kasvattavaa saada kuluvan hetken kannattelemaa, virtaavan ja dynaamisen potentiaalin täyttymistä - vuorovaikutteisen muutoksen siemeniä. Itsetietoinen ymmärrys tuo kipinän tuohon liekkiin, jolla maailma eheytynee entisestään. Käyttöjärjestelmiemme ei siis tulisi määritellä elämäämme, vaan tukea dynaamisella staattisuudellaan maailman siivoutumisessa sotkuistaan.
Tulevaisuuden voi sanailla olevan kuin nykyisyyden dynaamisten tekijöiden muuntelema nykyisyys. Menneisyys on hedelmällisimmillään auttavainen, luonteen ja viisauden väriä nykyisyydessä kannatteleva vaikutin, johon olisi syytä suhtautua itsetietoisesti ja oppimisen kuriositeetilla, joskin myös ymmärtäväisenä, tuntien sen kannateltujen osien olevan myös kyseenalaistettavissa. Tuntuu, että jokin ratkaisevan tason siirtymävaihe olisi menossa, aika jolloin ihmiset tulevat käyttäytymis-, ajatus-, ja todellisuushahmotusliikunnoiltaan itsetietoisiksi tuosta prosessista. Liikunto viittaa missä tahansa asiassa olevaan virtaavaan vuorovaikutussuhteeseen kokonaisuuksien ja niiden osien kesken.
Jotta jollakin asialla olisi mitään merkitystä, sillä täytyy olla riittävästi arvoa tietoisuutensa keskuksessa, ihmisyksilössä. Samalla tavalla ihmisyhteisöjen ja laajempien yhteisten pelisääntöjen tai tarinoiden (kuten rahan) suhteen pätee laajemmassa mittakaavassa sama opettavainen sävy: itsetietoiseksi tuleminen kyseisten todellisuuden rakenteiden luonteesta tuo niiden luonnetta esille. Se, mitä sävyjä tuo luonne viestii, voi aktivoida uudenlaisia suhtautumisia itseensä. Itseys viittoo tässä oikeastaan niin yksilöön kuin tarkkailtuun kokonaisuuteenkin, sillä ne ovat käytännössä aina erottamattomassa vaikutinsuhteessa.
Kieli on käyttöjärjestelmämme muuntautumiskykyinen, joskin monia mielleyhtymiä voimallisesti kannatteleva piirturi, osa ohjelmiston rakennetta. Kielen viittausten avulla yksittäinen ihminen voi kumminkin tulla itsetietoisemmaksi ajattelustaan ja sen lokeroivasta ja huomiokeskuksen ulkopuolisen poissulkevasta. Laaja-alaisesti itsetietoinen yksilö kykenee olemaan avartuneesti tietoinen noista kapeamman alan lokeroitumista, kuten henkilökohtaisista mieltymyksistä. Myös ennakkoluulojen luonne muuttuu totuudellisemmaksi itsetietoisuuden kautta; ihminen tunnistaa itsessään ennakkoluuloja niiden ilmetessä ja oppii tämän kautta kyseenalaistamaan niitä, joskin omaten aina myös mahdollisuuden vahvistaa niitä entisestään.
Poissulkevuusprosessistaan tietoinen havainnoitsija saattaa tulla dilemman eteen: mihin sitten kohdistaa huomio ja tekemisen intentiot? Oikeastaan vastaus tulee itsetietoisuuden luontevasti ruokkimana, mikäli se tuntuu luontevalta. Mikäli henkilö kokee olevansa virtaavan rento itsetietoisuudessaan, kaikesta potentiaalisesta jännitteestä ja epävarmuusrakenteista huolimatta, tekee hän todennäköisimmin tekoja ja ratkaisuja voimistuvasti eheämmällä, luontevalla, kenties intuitiivisella tavalla. Mikäli ei, on menneisyydestä jotain keskeisesti opittavaa tai käsiteltävää ja nykyisyydessä tavoitettavaa; psykologista joksikintulemista? Psykologinen joksikintuleminen viittoo mielessä vallitsevaan vahvaan "jotakin muuta olemisen" paloon tai ehdollistumarefleksiin.
Ajatuksen ja käyttäytymisen refleksimäisyys on myös tuon luontevuuden, käytännöllisyyden ilmentymä; olisi aika puuduttavaa hoitaa arkiaskareita tai tervehtiä ihmisiä ilman jonkin sortin rutinoitumista, tekemisten automatisoitumista, suorakytkentää, tai refleksimäisyyttä - miksi sitä nyt tuntuukaan hyvältä kutsua. Ajattelusta ei tulisi mitään ilman kieleen liittyvää suorakytkentää ja niin edelleen. Mutta itsetietoinen refleksimäisyys tuntuu hälventävän esimerkiksi ajatusten urauttavilta, poissulkevilta vaikutuksilta voimaa tai se saa yksilön ainakin voimistuneen ymmärtäväiseksi tekemisistään. Voi ajatella olevan helpommin sanottua kuin tehtyä, vaikka tekemisen on tarkoitus olla keskiössä. Mutta tekemiseen viittova sanominen voi tehdä edes jotakin?
Yksi tehokas itsetietoisuuden luoja on irtipäästävä, tavoittelematon tila, vain olemisen valpas rentous. Tällöin, tuomatta "mitään poispyristelyä" lisää, se luo lisää syvyyttä virtaavalle nykyisyydelle. Tuntuu, että mitä vähemmän yksilö tuolloin tarrautuu yksilöllisyytensä erityisyyteen, egollisiin tekijöihin, sitä voimallisemmin ne näyttävät luonteensa ja vaikuttimensa. Mitä tekee ihminen, joka on itsetietoinen vaikuttimiensa luonteesta? Todennäköisemmin jotain, mikä ei ole niin vahvasti jonkin yksittäisen vaikutuksen varjojen valtaama, vaan pikemminkin jonkin inspiroivan vaikutuksen sanelemaa. Eheyttävää? Ja loppupeleissä kaikki totuudellisesti antoisa on omakohtaisen kokemisen ja oivaltelun tuomaa, koska muutoin mikä hyvänsä voi tuntua ontolta?
