Aristoteleen ja Platonin leikkidialogi

Törmään Platonin toteamaan "epäoikeudenmukaisuuden korkein aste on teeskennelty oikeudenmukaisuus" ja katson maailmaa.

Sitten näen Aristoteleen tokaisseen, että "politiikka on yhteiskunnan pyrkimystä hyvään elämään" ja tunnen rohkaisun kipinän. 

Platon palauttaa kuitenkin tylysti maanpinnalle, kun huomaan hänen todenneen: "Vaikuttaa siltä, että kaikkeen petolliseen liittyy kyky lumota."

Kuin piruillakseen, toteaa Aristoteles lohdulliseen sävyyn: "Luonto ei tee mitään turhaan."

Kaipa se on sitten niin, että "oppimiseen ei ole muuta alkua kuin ihmettely", kuten tuumasi Platon.

Katse lähelle?

Aikamme ihminen saattaa helposti suunnata katseensa, haaveensa tai ajatuksensa kauas. Ainakin itse olen sen huomannut, hyvinkin usein. Kaukaisuus voi ilmetä ajallisesti, matkallisesti tai erinäisin tavoin etäisinä tai "piiloetäisinä" ilmiöinä: haaveet, suunnitelmat ja menneisyyden ehdollistamat odotusarvot, noin esimerkiksi. Erittäin laaja ilmiö, joka kuitenkin luo turhaa konfliktia todellisuuteemme, kaikesta rikastamisestaan huolimatta. Näyttääkin jälleen siltä, että pohdinta otaksuu kyseenalaistajan kärkevän kaavun.

Itsevarmuuden ankkuri kannattaisi upottaa lähelle; lähelle tämän hetken syvyyttä, lähemmäksi todellisuutta. Ulottautuisiko se silloin "hologrammisine lonkeroineen" kaikkeen, kaiken aikaa? Vain tehdä ja olla mitä milloinkin, tekemättä eloa sen kummemmin väkinäiseksi?

Päämäärättömyys ei ole pointti, muttei päämääräkään? Ehkä tämän paradoksin sisäistäminen ja välitön todeksi tekeminen, psykologisesti uusiutuva eläminen, on absoluuttisinta vapautta ajan läpikuultavista kahleista? "Happiness is the road?"

Päämääristä tuli mieleen erittäin mielenkiintoinen viisaus, jonka todenpitävyyteen en tosin toistaiseksi ota vahvaa kantaa. Monet ikivanhat perimät ja elovoimaiset edustajat (mm. Gregg Braden) nimittäin väittävät, että tuntemalla absoluuttisesti päämäärän jo toteutuneen, tulee se väistämättä lähemmäksi. Tunteen täytyy olla niin vahva, ettei mikään epäilys sitä pimennä. Sokerisesti voitaisiin ehkä sanoa tuon tunteen absoluutin olevan ehdoton rakkaus? Kyseiseen periaatteeseen perustuu kliseinen sadetanssi, myös esimerkiksi kristillisen rukousperinteen juuret ovat tässä asenteellisimmassa asenteessa. "Lumelääke-efektiä" voisi pitää ilmiön laimennettuna arkipäivän esimerkkinä. Onpahan se valjastettu myös bisnesmaailmaa palvelemaan, tehokkaimmillaan muita surutta ehdollistavan, ehdottoman egorakkauden muodossa?

Mutta riittänee siis, kun muistaa lähellä olevan kiistattoman oleellisuuden, todellisuuden? Tuore ja aktiivinen olo todellisuudessa; kuluvalle hetkelle antautuminen yli tyytymättömyyden, stressin tai haluamisen tarrautumien riskiryöpytyksen ja sen utilisointi majakan tavoin; ollen näin ollen valona itselleen ja eläen niin päämääriään kuin päämäärättömyyttäänkin siltä perustalta?

Ehkäpä siitä orastaa onnellisuuden, pelottomuuden, vapauden ja hyvän elämän siemen, vailla psykologista vastakohtaisuutta? Hyvän, joka ei ole pelkkä adjektiivi vaan substantiivi (kuten muuan Robert M. Pirsig asian muotoili).

Kuuluisa lika

Ihmisiä on ehkäpä kertynyt liiaksikin, turha totuus vai ronski valhe? Ei ole helppoa kannatella yksilöllisen erottautumisen herättämää kuuluisuuden kaihoa, varsinkaan suurmassassa. Ollappa niin kuin se ja se, siellä sen hetken – tai edes sen puoliso tai salarakas!

Nykytermi turha julkkis on mielestäni hupaisassa typeryydessään tärkeä. Eikö julkisuus ole pahemman kerran kiipelissä, jos se alkaa kelpuuttaa mitä tahansa riittävää itsepintaisuutta? Tokihan turha julkkis on monille vain turha, mutta eikös samaten voi sanoa kenestä tahansa julkkiksesta? Toisen ihailema artisti tai naapurin kovis kaunotar on toiselle täysi "nobody" tai lähinnä ärsyyntymisen aihe kohdalle osuessaan. No, joka tapauksessa ilmiö on olemassa eri tasoisena perspektiivistä riippuen, siis julkisuus.

Julkisuuden käsitteestä saa vedettyä moniakin vivahteita (esimerkiksi kulttuurien, jopa esineiden kuuluisuus), mikäli niin tahtoo. Ei liene vaikea arvata mitä seuraavaksi kirjoittaisin, mutta jätänkin sen tästä välistä pois. Sen sijaan hetki julkisuusansoista (tai ansioista); ihmisen voi halutessaan nähdä yhteiskunnallisen kehityksensä myötä luoneen itselleen ansoja, riskitekijöitä. Kutsutaan niitä vaikka laatua sorsivaksi liaksi, aivan sama sinänsä. Kaikkihan eivät suinkaan tahdo tai näytä tahtovan millään tasolla julkkikseksi, mutta siinä itse asiassa on koko touhun juju.

Kuulin jossakin seuraavanlaisen vertauksen: "katsojat katsoo kun pelaajat pelaa". Säihkyvä ajanhermoinen esimerkkitapaus on virusilmiön lailla levittäytyneet "tosi-tv" sarjat, joita myönnän itsekin seuranneeni. "Pelit" ammentavat voimansa, arvonsa suoraan katsojiltaan. Tosin oikeastaan ilmiö useimmiten tapahtuu hienovaraisen välillisesti, muun muassa joukkopsykologian ja näennäisen osallistumisen illuusion lainalaisuuksia mukaillen, mutta ei siitäkään sen enempää.

Pelinhengen mukaista on erotella niin pelaajat kuin katsojatkin mahdollisimman monin tavoin, säilyttäen toki vertailevan jännitteen eli jonkinasteisen samankaltaisuuden. Kenties hienovaraista heimolaisuutta? Ihmisten älyttömän (tai älyllisen) paisunut määrä asettaa tilanteen suorastaan naurunalaiseksi. Hupsu voisi heittää että julkisuusmallien vaikutusvaltainen kirjo sorsii ihmiskunnan potentiaalia, ja sitten vaikkapa nauraa loputtomasti sen loputtomalle loppumisen loitontamiselle. Liikaa likaa, eteenpäin pikapikaa?

Miksi tieto ei odota?

Älyllisesti huitelemme ehkä pilvissä, mutta onko siinä pointtia jos yksinkertainen perusta hiljalleen horjuu, kun piiloahne tekoäly materialisoituu?

Aihepiiri on iso ja sitä voi siis pyöritellä päättömän pitkäänkin. Tieto ja sen erilaiset merkitykset ovat toistuvasti tunkeutuneet ajatuksiin ja puran niitä hieman seuraavassa, poukkoillen jokseenkin tärkeilevän joutavasti. Keskeinen teema on tiedosta riippumaton vapaus; etenkin psykologisena, "ehtymättömänä energialähteenä elämässä". Johdatuksena aiheeseen käytän pätkää teoksesta Ajan päättyminen:

David Bohm: "Voisimme kysyä, miksi tieto ei odota, kunnes sitä tarvitaan?"

Jiddu Krishnamurti: "Se merkitsee psykologista vapautta tiedosta, ja tarpeen vaatiessa, toimimista vapaudesta käsin, ei tietoon pohjautuen."

David Bohm: "Mutta tieto pulpahtaa informoimaan toimintaasi, vaikka se ei ole sen lähde."

Jiddu Krishnamurti: "Tuo on vapautta tiedosta, ja vapaan ihmisen kommunikoiminen viriää vapaudesta, ei tiedosta. Se merkitsee kommunikointia tyhjyydestä käsin. Sanojen käyttäminen on kyllä tiedon tulos, mutta ne kumpuavat täydellisestä vapaudentilasta. Olettakaamme, että minä, tavallinen ihminen, olen vapaudentilassa ja kommunikointi tapahtuu siltä pohjalta; kommunikoitteko te, huomattava tiedemies, minun kanssani esteittä? Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?"

David Bohm: "Ymmärrän. Ihminen on vapaa tiedosta, kun tieto nähdään informaationa. Tavallisesti se kuitenkin näkyy olevan jotakin enemmän kuin informaatiota, eikä tieto sinänsä näe, ettei tieto ole vapaa."

Tähän dialogipätkään kiteytyy äärimmäisen paljon huomionarvoista, vaikka sen kontekstista riuhtaisinkin. Samansuuntaisia toteamia on luettavissa rivienvälistä esimerkiksi tietorakenteiden toinen toisistaan erottamista amerikan intiaanien, taolaisten, buddhalaisten ja monien muiden muinaiskulttuurien ydinsanomista. Kenties jostakin sanojen tuolta puolen?

Tieto siis hallitsee ihmisten käytöstä erittäin laajalti; uskonnot, kulttuuriperinteet ja odotukset, lait ja asetukset, sekä tieteelliset ja yhteiskunnalliset tottumukset ovat kaikki monimuotoisen informaatiotulvan aikaansaannoksia. Mutta ihmisten (psykologista) käyttäytymistä hallitseva tieto lisää konfliktiriskejä ihmisten elämässä tarpeettoman paljon nykymuodossaan, uskaltaisin väittää.

Tieto ylläpitää ihmiskunnan potentiaalia sorsivia ilmiöitä, muodostaen erilaisia esteitä välillemme; hierarkioiden ja tapatottumusten betoniseinämiä, erillisyyden tuntua. Tieto saa aikaan myös paljon kiistattoman hyvälaatuista monimuotoisuutta, mutta huomioarvonsa takia keskityn konflikteja lietsovaan vastakohtaisuuteen, mikä hallitsevaan tietokäsitykseen sisältyy.

Suurin kompastuskivi on siis se, että tieto on ottanut hallinnan vaikka sen tulisi olla korkeintaan työkalu ja ohjenuora; vain informaatiota, kuten lainaamassani pätkässä todettiin. Tällöin se tukisi valtavaa potentiaalia, joka ihmisellä kaiken osana on.

Kyseenalaistamattomissa olevien perustarpeiden arvo on informaatiotulvasta riippumaton fakta, uskallan väittää niin. Vapauden voisi rinnastaa tämän saman ytimen ympärille. Ihminen on ehdottoman kykenevä poistamaan itseään laahauttavia rakenteita; me teemme sitä pienimuotoisesti kaiken aikaa, vaikka "muotia mukaillen". Tiedossa kuten missään ei sinänsä ole väärää, niin kauan kuin se ei ota suhteettoman suurta asemaa. Tällöin se poikkeuksetta alistaa, kahlitsee, urauttaa ja tekee riskialttiiksi vapaaksi tarkoitettua elämän virtaa, vilpittömän spontaania olemisen iloa, ilmaistaan se tällä kertaa vaikka imelästi niin.

Tiede on eräällä tavalla kuin nykyajan uskonto, virallisen ihmiskeskeisen havainnoinnin tukipilari ja tiedon sanansaattaja. Sen fokus on usein lokeroivassa itsetärkeydessä, pirstaloidussa ja usein liian kapeakatseisessa oman tutkimusalueen tai teorian obsessiivisessa kyöhnäämisessä, sekä objektiiviseksi linnoittautuvissa ja siten dynaamisesta todellisuudesta staattisen etäisiksi jäävissä, materialistisen tekoälyn urautumissa. Teknologia harppoo valtavin askelin, niillä alueilla missä sen annetaan se tehdä: kuten siellä missä se ei sorsi megakorporaatioiden maailmanvaltaa?

Tiede, jos mikä, on joka tapauksessa malliesimerkki tiedon hallitsemasta toiminnasta ja jotenkin sen hohdokkuus on heikentynyt ainakin omasta vinkkelistäni, vaikken pitänyt sitä mitenkään mahdollisena, tiedettä hehkuttava skeptikko kun pitkään olin. Tiede tarjoaa kuitenkin mielettömän potentiaalin apuvälineen muodossa ja sen osittunut hukkaaminen melkein surettaa.

Lokeroitua loogisuutta ylistävä ihmiskunta on psykologisesti mitä epäloogisin. Se tarrautuu kaavoihin ja monimutkaisiin rakenteisiin tai yksilölliseen paistatteluun, kykenemättä riittävästi uusiutumaan saatikka tiputtamaan laahaavaa painolastia, joka sivuuttaa perustarpeet ja yksinkertaiset arvot liian usein, liian surutta. Ylimääräinen stressi ja patoutumien riski saattaa kuormittaa modernia ihmistä, ja kuitenkin tuon taakkarakenteen tiputtaminen olisi helpommin tehty kuin sanottu (tai tiedetty)?

Tarpooko ihmiskunta sitten mielisairaudessa? Surkuhupaisasti mielenterveyden määritelmäkin on ehkä eräänlainen mielisairaaseen systeemiin mukautumisen lokeroitu mitta. Psykologia on tieteenalana ehkä erityisen vaarallinen, minkä lukuisat arvostetut asiantuntijat ovat kritisoivilla ja perustelluilla lausunnoillaan ja teorioillaan mielestäni vahvistaneet.

Miksi ihminen sivuuttaa perustarpeet, yksinkertaiset ydinarvot, räikeän eriarvoisuuden ja energian monimuotoisen hukkaamisen? Se toki puuttuu niihin, usein tehottoman osittuneesti tai vastakohdalle energiaansa hukaten, joskus jopa oikeasti onnistuen.

Kehityksenä hehkutettu teknologinen, tieteellinen ja yhteiskunnallinen voittokulkumme, onko se keisari ilman vaatteita? Onko se kompuroinut niin perin pohjin omaan nokkeluuteensa, talousvetoinen, hierarkinen ja materialistinen keskiö etunenässä, että se on kykenemätön näkemään oman osittuneisuutensa piilevät riskit? Seuraamuksia ja tilanneotoksia voi plärätä historiakuvauksista tai eri tieteiden ja medioiden konfliktirikkaista selostuksista mielin määrin, mutta se ei juurikaan kannata. Jos ihminen ei ole vihdoin valmis kantapäänkautta oppimiseen, toistuu sama tiedon hallitsema kohtalokas sykli?

Olemmeko kenties liian koulittuja, suorastaan aivopestyjä turhakeilmiöiden passiiviseen hyväksymiseen? Pointtina ei ole valittaa, olenkin korostanut ihmiselon ironian rikastamaa, pelottoman kyseenalaistavaa tarkkailunäkökulmaa, aina kuin suinkin mahdollista. Paradoksaalisuutta ja "keksejä" unohtamatta, heh?

Kaikkea hyvää siis, "tiedosta huolimatta".