Miksi tieto ei odota?

Älyllisesti huitelemme ehkä pilvissä, mutta onko siinä pointtia jos yksinkertainen perusta hiljalleen horjuu, kun piiloahne tekoäly materialisoituu?

Aihepiiri on iso ja sitä voi siis pyöritellä päättömän pitkäänkin. Tieto ja sen erilaiset merkitykset ovat toistuvasti tunkeutuneet ajatuksiin ja puran niitä hieman seuraavassa, poukkoillen jokseenkin tärkeilevän joutavasti. Keskeinen teema on tiedosta riippumaton vapaus; etenkin psykologisena, "ehtymättömänä energialähteenä elämässä". Johdatuksena aiheeseen käytän pätkää teoksesta Ajan päättyminen:

David Bohm: "Voisimme kysyä, miksi tieto ei odota, kunnes sitä tarvitaan?"

Jiddu Krishnamurti: "Se merkitsee psykologista vapautta tiedosta, ja tarpeen vaatiessa, toimimista vapaudesta käsin, ei tietoon pohjautuen."

David Bohm: "Mutta tieto pulpahtaa informoimaan toimintaasi, vaikka se ei ole sen lähde."

Jiddu Krishnamurti: "Tuo on vapautta tiedosta, ja vapaan ihmisen kommunikoiminen viriää vapaudesta, ei tiedosta. Se merkitsee kommunikointia tyhjyydestä käsin. Sanojen käyttäminen on kyllä tiedon tulos, mutta ne kumpuavat täydellisestä vapaudentilasta. Olettakaamme, että minä, tavallinen ihminen, olen vapaudentilassa ja kommunikointi tapahtuu siltä pohjalta; kommunikoitteko te, huomattava tiedemies, minun kanssani esteittä? Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?"

David Bohm: "Ymmärrän. Ihminen on vapaa tiedosta, kun tieto nähdään informaationa. Tavallisesti se kuitenkin näkyy olevan jotakin enemmän kuin informaatiota, eikä tieto sinänsä näe, ettei tieto ole vapaa."

Tähän dialogipätkään kiteytyy äärimmäisen paljon huomionarvoista, vaikka sen kontekstista riuhtaisinkin. Samansuuntaisia toteamia on luettavissa rivienvälistä esimerkiksi tietorakenteiden toinen toisistaan erottamista amerikan intiaanien, taolaisten, buddhalaisten ja monien muiden muinaiskulttuurien ydinsanomista. Kenties jostakin sanojen tuolta puolen?

Tieto siis hallitsee ihmisten käytöstä erittäin laajalti; uskonnot, kulttuuriperinteet ja odotukset, lait ja asetukset, sekä tieteelliset ja yhteiskunnalliset tottumukset ovat kaikki monimuotoisen informaatiotulvan aikaansaannoksia. Mutta ihmisten (psykologista) käyttäytymistä hallitseva tieto lisää konfliktiriskejä ihmisten elämässä tarpeettoman paljon nykymuodossaan, uskaltaisin väittää.

Tieto ylläpitää ihmiskunnan potentiaalia sorsivia ilmiöitä, muodostaen erilaisia esteitä välillemme; hierarkioiden ja tapatottumusten betoniseinämiä, erillisyyden tuntua. Tieto saa aikaan myös paljon kiistattoman hyvälaatuista monimuotoisuutta, mutta huomioarvonsa takia keskityn konflikteja lietsovaan vastakohtaisuuteen, mikä hallitsevaan tietokäsitykseen sisältyy.

Suurin kompastuskivi on siis se, että tieto on ottanut hallinnan vaikka sen tulisi olla korkeintaan työkalu ja ohjenuora; vain informaatiota, kuten lainaamassani pätkässä todettiin. Tällöin se tukisi valtavaa potentiaalia, joka ihmisellä kaiken osana on.

Kyseenalaistamattomissa olevien perustarpeiden arvo on informaatiotulvasta riippumaton fakta, uskallan väittää niin. Vapauden voisi rinnastaa tämän saman ytimen ympärille. Ihminen on ehdottoman kykenevä poistamaan itseään laahauttavia rakenteita; me teemme sitä pienimuotoisesti kaiken aikaa, vaikka "muotia mukaillen". Tiedossa kuten missään ei sinänsä ole väärää, niin kauan kuin se ei ota suhteettoman suurta asemaa. Tällöin se poikkeuksetta alistaa, kahlitsee, urauttaa ja tekee riskialttiiksi vapaaksi tarkoitettua elämän virtaa, vilpittömän spontaania olemisen iloa, ilmaistaan se tällä kertaa vaikka imelästi niin.

Tiede on eräällä tavalla kuin nykyajan uskonto, virallisen ihmiskeskeisen havainnoinnin tukipilari ja tiedon sanansaattaja. Sen fokus on usein lokeroivassa itsetärkeydessä, pirstaloidussa ja usein liian kapeakatseisessa oman tutkimusalueen tai teorian obsessiivisessa kyöhnäämisessä, sekä objektiiviseksi linnoittautuvissa ja siten dynaamisesta todellisuudesta staattisen etäisiksi jäävissä, materialistisen tekoälyn urautumissa. Teknologia harppoo valtavin askelin, niillä alueilla missä sen annetaan se tehdä: kuten siellä missä se ei sorsi megakorporaatioiden maailmanvaltaa?

Tiede, jos mikä, on joka tapauksessa malliesimerkki tiedon hallitsemasta toiminnasta ja jotenkin sen hohdokkuus on heikentynyt ainakin omasta vinkkelistäni, vaikken pitänyt sitä mitenkään mahdollisena, tiedettä hehkuttava skeptikko kun pitkään olin. Tiede tarjoaa kuitenkin mielettömän potentiaalin apuvälineen muodossa ja sen osittunut hukkaaminen melkein surettaa.

Lokeroitua loogisuutta ylistävä ihmiskunta on psykologisesti mitä epäloogisin. Se tarrautuu kaavoihin ja monimutkaisiin rakenteisiin tai yksilölliseen paistatteluun, kykenemättä riittävästi uusiutumaan saatikka tiputtamaan laahaavaa painolastia, joka sivuuttaa perustarpeet ja yksinkertaiset arvot liian usein, liian surutta. Ylimääräinen stressi ja patoutumien riski saattaa kuormittaa modernia ihmistä, ja kuitenkin tuon taakkarakenteen tiputtaminen olisi helpommin tehty kuin sanottu (tai tiedetty)?

Tarpooko ihmiskunta sitten mielisairaudessa? Surkuhupaisasti mielenterveyden määritelmäkin on ehkä eräänlainen mielisairaaseen systeemiin mukautumisen lokeroitu mitta. Psykologia on tieteenalana ehkä erityisen vaarallinen, minkä lukuisat arvostetut asiantuntijat ovat kritisoivilla ja perustelluilla lausunnoillaan ja teorioillaan mielestäni vahvistaneet.

Miksi ihminen sivuuttaa perustarpeet, yksinkertaiset ydinarvot, räikeän eriarvoisuuden ja energian monimuotoisen hukkaamisen? Se toki puuttuu niihin, usein tehottoman osittuneesti tai vastakohdalle energiaansa hukaten, joskus jopa oikeasti onnistuen.

Kehityksenä hehkutettu teknologinen, tieteellinen ja yhteiskunnallinen voittokulkumme, onko se keisari ilman vaatteita? Onko se kompuroinut niin perin pohjin omaan nokkeluuteensa, talousvetoinen, hierarkinen ja materialistinen keskiö etunenässä, että se on kykenemätön näkemään oman osittuneisuutensa piilevät riskit? Seuraamuksia ja tilanneotoksia voi plärätä historiakuvauksista tai eri tieteiden ja medioiden konfliktirikkaista selostuksista mielin määrin, mutta se ei juurikaan kannata. Jos ihminen ei ole vihdoin valmis kantapäänkautta oppimiseen, toistuu sama tiedon hallitsema kohtalokas sykli?

Olemmeko kenties liian koulittuja, suorastaan aivopestyjä turhakeilmiöiden passiiviseen hyväksymiseen? Pointtina ei ole valittaa, olenkin korostanut ihmiselon ironian rikastamaa, pelottoman kyseenalaistavaa tarkkailunäkökulmaa, aina kuin suinkin mahdollista. Paradoksaalisuutta ja "keksejä" unohtamatta, heh?

Kaikkea hyvää siis, "tiedosta huolimatta".