Katse lähelle?

Aikamme ihminen saattaa helposti suunnata katseensa, haaveensa tai ajatuksensa kauas. Ainakin itse olen sen huomannut, hyvinkin usein. Kaukaisuus voi ilmetä ajallisesti, matkallisesti tai erinäisin tavoin etäisinä tai "piiloetäisinä" ilmiöinä: haaveet, suunnitelmat ja menneisyyden ehdollistamat odotusarvot, noin esimerkiksi. Erittäin laaja ilmiö, joka kuitenkin luo turhaa konfliktia todellisuuteemme, kaikesta rikastamisestaan huolimatta. Näyttääkin jälleen siltä, että pohdinta otaksuu kyseenalaistajan kärkevän kaavun.

Itsevarmuuden ankkuri kannattaisi upottaa lähelle; lähelle tämän hetken syvyyttä, lähemmäksi todellisuutta. Ulottautuisiko se silloin "hologrammisine lonkeroineen" kaikkeen, kaiken aikaa? Vain tehdä ja olla mitä milloinkin, tekemättä eloa sen kummemmin väkinäiseksi?

Päämäärättömyys ei ole pointti, muttei päämääräkään? Ehkä tämän paradoksin sisäistäminen ja välitön todeksi tekeminen, psykologisesti uusiutuva eläminen, on absoluuttisinta vapautta ajan läpikuultavista kahleista? "Happiness is the road?"

Päämääristä tuli mieleen erittäin mielenkiintoinen viisaus, jonka todenpitävyyteen en tosin toistaiseksi ota vahvaa kantaa. Monet ikivanhat perimät ja elovoimaiset edustajat (mm. Gregg Braden) nimittäin väittävät, että tuntemalla absoluuttisesti päämäärän jo toteutuneen, tulee se väistämättä lähemmäksi. Tunteen täytyy olla niin vahva, ettei mikään epäilys sitä pimennä. Sokerisesti voitaisiin ehkä sanoa tuon tunteen absoluutin olevan ehdoton rakkaus? Kyseiseen periaatteeseen perustuu kliseinen sadetanssi, myös esimerkiksi kristillisen rukousperinteen juuret ovat tässä asenteellisimmassa asenteessa. "Lumelääke-efektiä" voisi pitää ilmiön laimennettuna arkipäivän esimerkkinä. Onpahan se valjastettu myös bisnesmaailmaa palvelemaan, tehokkaimmillaan muita surutta ehdollistavan, ehdottoman egorakkauden muodossa?

Mutta riittänee siis, kun muistaa lähellä olevan kiistattoman oleellisuuden, todellisuuden? Tuore ja aktiivinen olo todellisuudessa; kuluvalle hetkelle antautuminen yli tyytymättömyyden, stressin tai haluamisen tarrautumien riskiryöpytyksen ja sen utilisointi majakan tavoin; ollen näin ollen valona itselleen ja eläen niin päämääriään kuin päämäärättömyyttäänkin siltä perustalta?

Ehkäpä siitä orastaa onnellisuuden, pelottomuuden, vapauden ja hyvän elämän siemen, vailla psykologista vastakohtaisuutta? Hyvän, joka ei ole pelkkä adjektiivi vaan substantiivi (kuten muuan Robert M. Pirsig asian muotoili).