Ihmiskunnan tietämyksen voisi mieltää monimutkaiseksi klöntiksi hetkestä toiseen ilmenevää, menneeseen ja tulevaan takertuvaa todellisuutta; eräänlaista venyteltyä, totuutta pirstovaa leikkiä ajassa?
Tietämys on sidottu aikaan, ankkuroitunut ja ulottanut lonkeronsa ympäröivään todellisuuteemme. Jokainen siis dippailee omassa
todellisuustunnelissaan ehdollistuen ja urautuen?
Totuuden aallokko on ajatonta ja rajatonta, sanoinkuvaamatonta. Liplatellen se vain on ja kattaa kaiken. Totuus on ehtymätön energialähde myös todellisuudessa toimimiselle; poluton polku eräänlaisen lempeän intuition?
