Ihminen perustaa itsensä identiteettiin ja tuo identiteettiyksilö toimii todellisuuden filtterinä. Se mitä olemme paljastaa itsensä koko ajan, olkootkin se vaikka vain todellisuustunnelimme vesseli. Konteksti luo yhteyden, identiteetin. Olemustamme ei tarvitse etsiä, sillä silloinhan jokin olisi aina hukassa. Sitä ei myöskään tarvitse löytää, sillä se ei ole piilossa (eikä hukassa).
Emme todellakaan ole koskaan valmiita, emmekä liioin melkein jotakin, vaikka niin laajalti on tietämyksen tuoma tuntu. Olemme paloja jostakin, voidaan sanoa, mutta tuo jokin ei ole mielikuvarakenne. Tuo jokin on kaikki. On luonnotonta pohjata palapelimme palat tietämyksen kenttään, vaikka se kuinka itseään laajentelisi ja monimutkaistelisi.
Luonnollista on olla, mitä olemisemme meille paljastaa, eikä lyödä vakavissaan tikkua ristiin minkään sellaisen takia, mitä emme ole tai saisi olla. Tekemisen ei ainakaan ole eheäluontoista toimia olemassa olevan vastustelu juurenaan. Ei ole siiskään olemiselle otollista, että vastustamme tuota vakavissaan tapahtuvaa tikun ristiin lyömistä, vaan sen sijaan antaisimme olemisemme paljastua ajattoman kiintopisteen kautta, yksinkertaisen vuorovaikutteisesti ja avoimen uusiutumisalttiisti, ikään kuin omalla painollaan ohjautuen.
Ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti