Olipa kerran sankari urhea, esi-isä esimerkillinen. Taitoi sodan taktiikat ja korrektit tilannepraktiikat. Viimeisen päälle ylväs, kuin seisova toteemipylväs. Uskoa itseensä valoi, sydämensä kukkuraista kunniaa paloi.
Puolinen mieli oli kuitenkin sen, veikeän velisen. Sattuipa näet sattumalta niin, että armottomin voitoin kulttuurit kirjoitettiin. Muistettiin toki antaa armon lahja; kukin alistettu aikansa kutakin palvelemaan?
Tasoitettiin ääret, hienovaraistettiin määreet, olihan kehitys näet ilmiönä selviö. Koitti aikakausi uljas tuo, kun länsimaan sankari soi maailmalle valoaan. Niin hento ja kuulas tuo irvikuva, itsekäs imitaatio. Onko mykistävämpää loistoa nähty alla auringon, kuin puujalkavitsi tuo isojen egojen tahditettu tanssi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti