Ajatusleikkilähtökohta avoimeen vuorovaikutukseen

Otsikko tuntuu erinomaiselta kiteytykseltä, jopa siinä määrin, ettei siitä tarvitsisi mennä juuri muualle kuin avoimiin ajatusleikkeihin. Leikki-sanan mielleyhtymät ovat mielestäni ("mielipide-ehdollistumisieni mukaan") kiehtovat ja on jopa monesti filosofoitu, että "leikkimäinen vakavuus" on täysipainoista toimintaa. On tuntunut oleelliselta erkaantua sitaattien laukomisesta, mutta laitetaan tähän paradoksaalisesti kumminkin yksi Nietzscheä koskeva lainaus (kirjasta ikävystymisen filosofia):

Hän väittää kypsyyden olevan sitä, että ihminen "jälleen saavuttaa sen vakavuuden, jossa eli lapsena leikkiessään".

Sitaatista saa kieltämättä mielenkiintoisen ajatusleikin, jota kyseisessä (erinomaisessa) kirjassa osin sivuttiin. Kulttuurissamme on laajalti vallalla aikuistuminen ja aikuiseksi kasvaminen, eräänlainen kypsyminen. Lapset nähdään epäkypsinä, kypsytettävinä "kunnioitettavan aikuisen potentiaaleina". Kunhan vain tulisimme kypsiksi yhteiskuntamme poimittaviksi, valintojen ja tarkasti rajatun vapaa-ajan viihdykkeiden maailmassa. Ei välttämättä näin, mutta ajatusleikkinä kiehtova perspektiivi. Mitä jos kaikki tekemisensä todelliset taitajat, olivat he sitten siivoojia, sairaanhoitajia, insinöörejä tai taiteilijoita (vaikkapa siivousyrittäjä X, vapaaehtoistyöläinen Y, ihminen Z, Da Vinci, Einstein tai Tesla), olisivat säilyttäneet tämän leikkimäisen vakavuuden tekemisessään? Vai ovatko he kypsyneet aikuisiksi ja näin ollen säilyttäneet aikuismaisen vakavuuden tekemisessään ja leikkimäisen vakavuuden korkeintaan rajatuissa vapaa-ajan riennoissaan, viihdykkeissä, niissäkin melko passiivisesti ja samalla tiettyihin ("aikuisten vakaviin") arvorakenteisiin syvemmin ja syvemmin mukautuvasti? Leikki karkasi melko pitkälle, mutta mitä sitten, ei hätää. Ajatuksillahan vain leikittiin.

Ajatusleikkimentaliteetti pohjustaa perustan yksilörajojen (mielipiteet, ehdollistumat, ajatusrefleksirakenteet) käytännölliseen hälvenemiseen. Samalla ne toki säilyisivät käytännöllisesti, mutta eräänlainen psykologinen avautuminen leikin muodossa olisi homman vapauttava ydin. Tällöin voitaisiin tulla omalla painollaan keskustelun kokonaisuutta tarkkailevaan leikkiin, jolla olisi kenties loistava potentiaali tarjota viisauden, tietämyksen, vuorovaikutteisuuden ja totuudellisuuden vapaita oivalluksia. Potentiaali olisi ainakin mieletön.

"Ideologia-ansat" ovat myös kierrettävissä tai paremminkin koko ideologia häviää, jos ihmiset eivät niitä luo. Korkeintaankin ne olisivat ajatusten leikkiä, mikä veisi musertavaa nykytilan kieltävää (ahdistusta, ikävystymistä ja vellovaa epävarmuutta TURHAAN lietsovaa) särmää pois ja oikealla, omakohtaisen oivalluksen yhteiseen vuorovaikutukseen kohdistetulla leikittelevällä tarkastelulla voitaisiin tulla merkittäviltä tuntuvien oivallusten äärelle. Katse siis olisi otollista suunnata lähelle, omakohtaisesti, aluksi ajatusleikkimäisesti kyseenalaistaen. Toiminta ja ajattelu kumpuaisivat välittömän, vallitsevan todellisuuden perusteellisesta näkemisestä sen ilmiöillä leikittelevän tarkastelun kautta, ei pyrkimyksistä muuttua tai tulla joksikin muuksi, ei siis ideologiohin tai vastakohtiin ankkuroitumisen kautta.

Annettaisiin siis ajatuksilla leikittelevän keskustelun kuljettaa vapaasti vailla päämäärää, kuin poluton polku. Jos polun päässä ei ole ei ole viimeistä pysähdyspaikkaa, kuinka kummassa voisi olla polkua jolta eksyä (lausahdus on muistin mukailema lainaus jostakin joskus luetusta zen-pätkästä). Antaudutaan siis leikittelevälle keskustelulle.

Lisäksi antoisa leikkimuistisääntö on sanojen rajallisuus. Tällöin niiden merkityksilläkin voisi pelata huolettomammin ja ehkä niiden läpikuultavuuden lävitse voisi tällöin nähdä. Kenties jokin "hologramminen" yhdistävä tekijä tulisi jossakin vaiheessa esiin, toistuvana, universaalina teemana, liikkuivat sanat sitten missä tahansa? Lapsellisen joutavaa leikkiäkö vain hain?