Tointoa on ainakin silloin, kun sen tuntemus ilmenee. Välillä ei todellakaan ole minkäänlaista pointtia pohdinnassa, välillä tuntuu ja vaikuttaa että on – kuten tätä kirjoittaessa. Pohdintojen kirjoittaminen tai pohtiminen ylipäätään toimii toimiessaan, ei siinä kai kummempaa. Se tuntuu ilmeiseltä, että pyrkimällä ymmärtämään ja työstämään tietotulvasta tai huolella valikoiduista sosiaalisen median syötteistä vyöryvää informaatiodataa ”omaan” yksilöllisen kapasiteettiin luottaen, voi kokea oivalluksia – tai luoda vaikka itseään ruokkivan kierteen jos toisenkin.
Pointti kiintopisteen muodossa auttaa
pitämään pohdintaa kasassa, vaikkakin sen asettamien rajojen yli
hyökyy silti mitä hyökyy – mutta seuloutuneemmin ainakin? Tämän
pohdiskelun kiintopiste on pohdinnan pointin pohtiminen, hyvin
yksilökohtaista ja hetkeen sidottua, mutta saavuttanee jotakin myös
pohdinnan yleisluonteesta. Pohdintahan on kiteytettävissä
sanallisten määritelmien ja merkityksenantojen sarjojen
pyörremyrskyyn, joka voi ruokkia itseään tai itseään ruokkimalla
ruokkia kokonaan uutta. Nyt tuli esimerkiksi uutena leikkimielisenä
”diagnoosina” mieleen: pohtija saattaa olla oivallusaddikti?
Pohdinnan tarvetta pohtiessa asettaa
pohdinnan kyseenalaiseksi ja sitten joko vahventaa tai heikentää
tässä ja nyt kantavia viboja sen tekemisestä nyt ja jatkossa.
Tuntuu ja vaikuttaa tätä kirjoitellessakin, että ei pohtimiseen
taida loppua näkyä tässä yksilöllisessä
tietoisuustoiminnan kiintopisteessä. Siltikin pohtimisen suurin
pointti on tajuta että paras ja antoisin pohdinta kumpuaa jostakin
kokonaistilasta, mitä sanoilla ei saa napattua: eläminen
ja ihmettely. Paras ravitsija pohdinnalle tuntuu olevan pohtimattomuus –
vähintäänkin volyymiltaan hiljentynyt tila – joka ei ota kaikkia
ajattelun pintaurille pulpahtelevia ajatuksia tosissaan, vaan malttaa
olla välillä niihin tarttumattakin. Tähän tuntuukin luontevalta
stopata tämän kiintopisteen äärellä "itseään jahtaavana
korppikotkana" kaartelu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti