Blogin viitoittaviksi teemoiksi olen (ainakin joskus) luetellut psykologisen ajattomuuden, kyseenalaistamisen ja havainnot ihmiselon ironiasta. Kahden ensiksi mainitun ja niitä läheltä liippaavien aihepiirien pyörittelyn vastapainoksi soveltuu, ehkä suorastaan eräänlaisena järjen äänenä, ironia.
Sanakirjamääritelmä ironialle on epäsuora iva, mikä kuulostaa hieman piikikkäältä, ehkä jopa halveksivalta. Se tosin johtunee vain assosiaatioista ivan suhteen. Määritelmään sisällytetty epäsuoruus sisältääkin mielestäni tärkeän sävyeron. Ajattoman ainaisen, intuitiivisen tilannetajun tärkeyttä tuskin voi tarpeeksi korostaa ironiankaan suhteen. Ehkäpä epäsuora iva on paras keino kuvata suoraviivaista, pirstottua tolkuttomuutta? Suoraan sanoen, tiedä häntä.
Olkoot tämä kuitenkin paradoksaalinen ylistys ironialle, koska olen havainnut sen omakohtaisesti arvokkaaksi tunaroinnista toiseen. Erittelen, vallitsevaa dualistis-analyyttista kaavaa mukaillen, kollektiivisen ironian ja itseironian. Ytimessään ne ovat toki yksi ja sama, mutta itseironian painollinen ja merkityksellinen arvo taitaa kumminkin korostua elinympäristössämme aika tavalla? Se on eräänlainen sanallinen mielenterveyslääke, jos siihen uskoo ja uskollahan on arvoa uskovalle.
Ironia on kyseenalaistuksen työkalu ympärillämme ilmenevien asioiden kohtaamiseen, mutta ironia voi toki olla myös viheliään viiltävä miekka näkövinkkelistä riippuen. Työkaluna kaikki määritteet toimivat joka tapauksessa parhaiten; tällöin ne eivät niin herkästi ehdollista itseään "sanallisiksi mielenterveyslääkkeiksi", vaikkei siinäkään toki mitään vikaa ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti